Juttelin toissapäivänä maahanmuuttajatyössä olevan sosiaalikasvattajan kanssa. Kerroin hänelle, että maahanmuuttajien parissa tehtävä työ ei vaikuta olevan suosittua sosionomiopiskelijoiden keskuudessa. Sanoin myös, että olen jopa huolestunut siitä, että sosionomiopiskelijoilla on ennakkoluuloja ja virheellisiä käsityksiä esimerkiksi maahanmuuttajien saamasta sosiaaliturvasta. Itse olen sitä mieltä, että sosiaalialan opiskelijan pitäisi olla ”tavan kansalaista” tietäväisempi ja valveutuneempi, mitä tulee erilaisten palvelujen ja etuuksien myöntämiseen. On tietysti totta, että meillä kaikilla on ennakkoluuloja eivätkä kaikki alan ammattilaisetkaan voi osata koko sosiaaliturvajärjestelmämme kiemuroita ulkoa, kuten keskustelukumppanini huomautti. Siitä huolimatta sosiaalialan työntekijän tai sellaiseksi opiskelevan tulee mielestäni välttää menemästä mukaan yleisiin ennakkoluuloihin, kuten siihen, että sosiaalitoimi yleisesti maksaa maahanmuuttajille autot tai iPhonet.
Keskustelussa nousee toisinaan esille se ajatus, että maahanmuuttajat saisivat esimerkiksi toimeentulotukea enemmän kuin muut. ”Miksi saisivat?” kysyi sosiaalikasvattaja. ”Ihmiset sekoittavat usein asioita keskenään”, hän jatkoi. ”Monesti sanotaan, että eivätkös ne maahanmuuttajat saa kolmen vuoden ajan jotakin korotettua tukea. Oikeasti kyse on siitä, että kuntahan se saa rahaa maahanmuuttajien palvelujen järjestämistä varten. Eivät maahanmuuttajat niitä rahoja näe.” Muistan, että opintoihin kuuluvien sosiaalilainsäädännön tunneilla meille opetettiin toimeentulotuen olevan joustamaton oikeusnormi. Se tarkoittaa sitä, että sen myöntämiselle ja summan laskemiselle on olemassa tietyt perusteet, jotka koskevat jokaista hakijaa. Toinen seikka on sitten harkinnanvarainen toimeentulotuki, jota voi hakea esimerkiksi tiettyjä hankintoja varten ja jonka saaminen on sananmukaisesti toimeentulotuen myöntäjän harkinnan varassa. Kerroin sosiaalikasvattajalle lehdestä lukemani esimerkin, jossa myyjänä työskennellyt suomalaisnainen oli palvellut maahanmuuttajaperhettä, jolla oli ollut sosiaalitoimen maksusitoumus lapselle hankittavaan polkupyörään. Lehtijutussa nainen selosti miettineensä, miten voi olla oikein, että sosiaalitoimi myöntää sitoumuksen niin kalliiseen pyörään, jollaiseen hänellä ei töissäkäyvänä yksinhuoltajaäitinä olisi varaa. ”Ongelma näissä jutuissa on se, että laki kieltää sosiaalityöntekijöitä kommentoimasta myönnettyjen maksusitoumusten syitä”, keskustelukumppanini totesi tarkoittaen, että ihmisten käsityksiä on vaikea oikoa, kun salassapitovelvollisuutta on noudatettava.
Ihmettelen kuitenkin, eikö jotakin voitaisi kertoa julkisesti. Sosionomikoulutuksessa meille on teroitettu, että olemme asiakkaidemme asianajajia. Toimimme ikään kuin yksilön ja yhteiskunnan välissä. Yksi meidän tehtävistämme on tuoda yhteiskunnalle näkyväksi niitä ongelmia ja muita seikkoja, joita asiakkaidemme elämään liittyy. Mielestäni maahanmuuttajien asema sosiaaliturvan kannalta on asia, jota sosiaalialan työntekijöiden pitäisi ehdottomasti selittää niin sanotulle suurelle yleisölle. Eivät kaikki tiedä esimerkiksi sitä, että vastaanottokeskuksessa asuva turvapaikanhakija saa vain murto-osan tavanomaisesta toimeentulotuen määrästä. Itsekin opin sen vasta opintojeni kolmantena vuonna, työharjoittelussa vastaanottokeskuksessa ollessani.
Lisäksi mielestäni tulisi kannustaa kaikkia suomalaisia hakemaan toimeentulotukea, mikäli rahat eivät tunnu riittävän. Viime aikoina julkisuudessa on ollut jonkin verran juttuja toimeentulotuen vajaakäytöstä, joka tarkoittaa sitä, että mahdollisesti läheskään kaikki, joilla olisi tulojensa puolesta oikeus saada toimeentulotukea, eivät sitä koskaan hae. Etenkin harkinnanvaraisen toimeentulotuen olemassaoloa pitäisi tuoda voimakkaasti esille ja pyrkiä madaltamaan sen hakemisen kynnystä. Ei maahanmuuttajia tule syyttää siitä, jos he anovat lain sallimia etuuksia ja niitä heille myönnetään. Ehkä edellä mainittu myyjäkin olisi voinut saada toimeentulotukea palkkatulojensa lisäksi.
Tulen siihen päätelmään, että avoimuus, läpinäkyvyys ja julkisuus lievittäisivät osaltaan ennakkoluuloja ja niistä syntyvää rasismia. Keskustelussa sosiaalikasvattajan kanssa opin uutta ja se antoi minulle kipinän kirjoittaa tämän tekstin. Opiskeluryhmälleni monikulttuurisuusopintoja piti sosiaalityöntekijä, joka osasi vastata kysymyksiimme, jotka saattoivat alkaa ”Miten se on ku minä oon kuullu, että...” Kuitenkin sosionomiopinnoissa olisi tarjottava tila vielä useammille kysymyksille, useammille ennakkoluuloille, useammille ristiriitaisille ajatuksille ja tunteille, joita maahanmuuton kaltainen asia herättää. Lehtiä ja internetiä seuratessa tuntuu, että kysymyksille, ennakkoluuloille ja ristiriitaisille ajatuksille ja tunteille on kyllä tilaa, mutta keskustelusta puuttuu tärkeitä faktanäkökulmia. Siksi toivon sosiaalialan ammattilaisten ja maahanmuuttajien itsensä aktivoituvan kertomaan omat tietonsa ja näkemyksensä maahanmuuttoon liittyvistä asioista.
