Ethän hävitä Joensuun vanhoja taloja - avoin kirje Joensuun kaupunginvaltuutetuille

Hyvä kaupunginvaltuutettu!

En ole seurannut, mikä on ollut teistä itse kunkin kanta Wanhan Jokelan, Torikatu 10 ja 12 sekä taidemuseon vanhan vahtimestarin talon suojeluun.

Nyt rakennusten suojelu on ilmeisesti kuitenkin tulossa jälleen käsiteltäväksi, ja haluan esittää kuntalaisen mielipiteeni. Olen rakennusten säilyttämisen kannalla.

Joensuuhun neljä vuotta sitten muualta muuttaneena Jokelalla ja vanhalla puutalokorttelilla on ollut suuri merkitys kotoutumiseni kannalta. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi kaupunkiin, jossa on uskallettu säilyttää vanhoja rakennuksia merkkinä siitä, että täällä on eletty ennen minua ja eletään minun jälkeenikin. On lohdullista, turvallisuutta ja iloa tuovaa nähdä historiaa ihan vain kadulla kävellessä.

Asia, mitä Joensuussa olen kuitenkin ihmetellyt, on vanhojen rakennusten vähyys ja huono kunto. Olen asunut myös Kokkolassa, jossa vanhakaupunki Neristan on todellinen kaupungin ylpeyden aihe. Se on viihtyisää asuma-aluetta, ulkoilualuetta paikallisille ja jopa mainostettu turistikohde. Neristanissa on muun muassa kahvila- ja ravintolatoimintaa, sen rakennuksista on painettu postikortteja ja alueelle on tehty opastettu kävelyreitti matkailukäyttöön. Vanhatkaupungit ja museokorttelit toimivat vetovoimatekijöinä monissa Suomen kaupungeissa, kuten mainitsemassani Kokkolassa; Porvoossa, Kuopiossa... Taitokortteli on erinomainen ympäristö Joensuussa. Se osoittaa, miten vanhat rakennukset voivat saada uuden elämän ja nykyaikaisia käyttötarkoituksia. Esimerkiksi niin sanotun Kortteli 48:n käyttömahdollisuuksista ja toiveista on jo tehty selvitystä (http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/47263/C61.pdf?sequence=1).

Mahdollisuudet ovat monet, mutta osa mahdollisuuksista on iäksi menetetty, jos historialliset rakennukset tuhotaan.

Toivon sinun kannattavan Jokelan rakennuksen, Torikatu 10 ja 12 ja taidemuseon pihapiirin vahtimestarin talon suojelemista ja säilyttämistä.

Terveisin

Maria Korkatti

kuntalainen

------

Olen 5.11.2012 lähettänyt yllä olevan tekstin pienin muutoksin SDP:n kaupunginvaltuutetuille Marko Haakanalle ja Eila Heinoselle sekä Vihreiden valtuutetuille Hannele Autille, Päivi Hariselle, Marjo Hämäläiselle, Minttu Massiselle, Krista Mikkoselle ja Roope Tahvanaiselle.

Kirjettäni saa lähettää nimelläni edelleen ja siitä saa poimia ideoita yhteydenottoihin asian puolesta!

Kokkolan Neristan keväällä 2006

Kiitos, muikku.

Perkasin äsken luultavasti elämäni ensimmäistä kertaa kalaa. Ostin kaupasta muikkuja, katsoin netistä pikaiset siivousohjeet niille ja ryhdyin kokeilemaan.

Teen harvoin ruokaa niin, että joudun käymään käsiksi kalan tai jonkin muun eläimen sisuksiin. Tämä johtuu pitkälti siitä, etten nykyisin juurikaan syö lihaa. Kalaruokia en pahemmin ole koskaan valmistanut itse. Mutta silloinkin, kun vielä kulutin enemmän lihaa, kaupasta kantautui kotiin pääasiassa jauhelihaa, broilerisuikaleita, makkaraa ja tietysti eineksiä. Niinpä aina, kun käsittelen vaikkapa broilerinkoipea, jossa luut ovat tallella - tai äsken, kun perkasin kokonaisia kaloja - minut valtaa suuri kunnioitus ruokaa kohtaan.

Kun olin vuosi sitten vaihdossa Etelä-Afrikassa, huomasin, että me Suomessa elämme jo pitkälti einesten ja puolivalmisteiden varassa. Suomen joka marketista saa hunajamarinoituja broilerisuikaleita, kun taas sisäelimet tai kokonaiset kanat on haettava erikoisliikkeistä. Aina ei ole ollut näin, mutta en muista toisenlaista aikaa. Etelä-Afrikassa saa myös puolivalmisteita ja pikaruokaa, mutta siellä yleinen tapa tuntui kuitenkin olevan ruoan valmistaminen itse perustavanlaatuisista raaka-aineista. Valmiiksi siivottuun ruokaan tottuneena sihtisuuna minua hieman inhotti syödä keittoa, jonka lihanpalasissa olivat luut tallella. Myös pikaruokaketju tarjoili friteeratut broileripalasensa luiden kera (tämä tuskin tulisi Suomessa kysymykseen). Ystävän perheen luona vieraillessani yritin keksiä tahdikasta tapaa syljeskellä kalanruodot takaisin lautaselle.

Luiden, ruotojen ja sisäelinten käsitteleminen ja suusta löytäminen tekee minut tietoiseksi siitä, että käyttämäni ravinto on peräisin olennosta, joka on ollut elävä. Se on elänyt ties minkälaista elämää, kunnes ihminen on päättänyt sen tappaa. Muikkuja peratessani tunsin kiitollisuutta ja kunnioitusta, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa. Halusin käsittelylläni kunnioittaa sitä, että kalat ovat heittäneet henkensä päätyäkseen minun lautaselleni.

Kun pääsen näkemään, millaisesta eläimestä ruokani oikeasti tulee, minun ei tee mieli heittää ruokaa hukkaan. Marketin broilerisuikaleissa ei ole mitään, mikä muistuttaisi siitä, että ne ovat joskus olleet osa elävää eläintä. Niinpä ne voi surutta kumota roskiin, kun ne ensin on huolimattomuuksissaan polttanut pannulla. Uskon, että suhde ravintona käytettävään eläimeen on vielä voimakkaampi, jos on itse kasvattanut sen. Kun eläimen on nähnyt elävänä, ymmärtää, ettei ole itsestään selvää, että sen saa syödäkseen.

Niin yliemotionaalisesti ruokaan suhtautuvalta hipiltä kuin kuulostankin, olen tyytyväinen tähän ruoan minussa herättämään tunteeseen. Ajattelen, että tämä on jopa merkki terveestä ruokasuhteesta, jollaista minulla ei aikaisemmin ollut. Kalan perkaaminen ja luiden erotteleminen broilerinkoivesta on työlästä, mutta saa ollakin. Se saa minut ajattelemaan oikeita asioita.

Randompullamusikaali leivottiin valmiiksi Puolangalla

(Laadin omaksi huvikseni ja teatteriryhmän ponnistelujen lehteen saattamiseksi tällaisen teatteriarvion. Juttu julkaistiin toisen otsikon alla Ylä-Kainuu-lehdessä 8.3.2012.)

Puolankalaisten nuorten voimin toteutettu Randompullamusikaali näki päivänvalon perjantaina 2. maaliskuuta. Musikaali esitettiin saman päivän aikana yhteensä neljä kertaa; kahdesti koululaisille ja kahdesti kaikille musikaalinnälkäisille. Neljäkymmenminuuttinen musikaali osoitti vaatineensa paljon työtä laajalta tekijäjoukolta.

Harrastajaproduktioiden arvioinnissa vaikeinta on näkökulman valinta. Teatteriprojekti näyttäytyy kovin erilaisena, kun sitä tarkastellaan osallistuvan harrastajan, ohjaajan tai katsojan näkökulmasta. Randompullamusikaalin ehdoton ansio on, että se ylipäänsä tehtiin. On upeaa, että Laura Tykkyläiseltä ja Eerika Kemppaiselta ohjaajina ei ole puuttunut kunnianhimoa toteuttaa musikaali. Kansalaisopiston kurssina toteutettu produktio antoi parillekymmenelle nuorelle erinomaisen tilaisuuden kartuttaa taitojaan näyttelemisen, musiikin, tanssin ja kaiken kaikkiaan tavoitteellisen ryhmätoiminnan saroilla. Musikaalin tekijät ovat hehkuttaneet hyvää ryhmähenkeään lehtien palstoilla. Yksi harrastajateatteriprojektin tärkeimmistä tehtävistä onkin tarjota osallistujille kannustava ja luova yhteisö, jossa voi turvallisesti heittäytyä kokeilemaan rajojaan. Katsojana olisin kuitenkin halunnut ryhmähengen välittyvän yleisöön asti. Vasta musikaalin lopussa nähty Pullarock antoi vihjeitä siitä hyvästä meiningistä, joka tekijöiden joukossa on vallinnut. Loppunumerossa yleisö pääsi näkemään esiintyjät vuorotellen vielä kerran ja iloitsemaan jokaisen persoonallisesta, hauskasta ja vapautuneesta tanssisoolosta.

Soittaminen Puolangalla osataan, ja tässäkin produktiossa livebändi antoi vankkumattoman pohjan tanssille ja laululle. Uudelleen sanoitetut ja sovitetut kappaleet syvensivät tarinan tunnelmia. Olisin mielelläni katsellut rooliasuihin pukeutuneita soittajia osana esitystä, mutta heidät oli piilotettu sermin taakse näyttämön sivuun. Kuten esityspaikkana toimineessa liikuntasalissa aina, haasteena oli saada laulu kuulumaan soiton yli. Tässä onnistuttiin paremmin kuin monissa salissa aiemmin pidetyissä musiikkiesityksissä. Mikä parasta, mikrofoni oli päätetty ojentaa lukuisille nuorille, jolloin yleisö sai huomata ryhmästä löytyvän laajan laulu- ja räppäystaidon. Näyttämölaulu on kuitenkin oma taiteenlajinsa, ja niinpä osuuksissaan onnistuivat parhaiten laulajat, jotka esiintyivät roolinsa kautta. Myös ilman mikrofonia toteutetut puheäänet olivat selkeitä, mikä ei ole itsestään selvyys. Vilkkuvat ja vääriin aikoihin syttyvät ja sammuvat näyttämövalot häiritsivät näytelmää.

Musikaalin parasta antia olivat rohkeat suoritukset, joihin lopun tanssisoolot lukeutuivat. Jenni Heikkisen ja Anne Keräsen roolityöt olivat nautinnollista katsottavaa, sillä niissä uskallettiin olla juuri niin hölmöjä kuin roolit vaativat. Tämä teki kyseisistä hahmoista myös näytelmän hauskimpia. Niin ikään Jere Kanervan häpeilemätöntä lavaolemusta oli ilo katsella. Rumpuja soittaneesta ja koiran pienen roolin tehneestä Oskari Haapalaisesta saisi näyttelijänä irti enemmänkin. Emma Kurtti ylsi haastavassa pojan roolissaan muun rosvojoukon tasolle. Oli ihailtavaa, että kaikki nuoret näyttelijät taipuivat tanssiin, joka teatteriharrastajienkin parissa on usein arkailtu laji. Eerika Kemppainen tanssinohjaajana oli onnistunut saamaan esiintyjiin monipuolista liikettä, joskin jotkut koreografiat olisivat paremmin sujuakseen vaatineet joko yksinkertaistamista tai muutaman lisäharjoituksen. Monen näyttelijän ja tanssijan roolisuoritus olisi noussut uudelle tasolle, kun ilmaisun ykkösasiaksi olisi nostettu hullutteleva heittäytyminen ja vasta toiselle sijalle oikeat askeleet, puhdas laulu ja muut tekniset seikat. Randompullamusikaali ei tyylilajinsa vuoksi olisi kärsinyt pienestä ylinäyttelemisestäkään.

Randompullalaiset olisivat luultavasti hyötyneet pidemmästä esityskaudesta, jolloin esiintymiseen olisi ehtinyt kehittyä varmuutta ja saatu palaute olisi auttanut hiomaan kokonaisuutta. Musikaalin arvoa nosti ryhmän itsensä tekemä käsikirjoitus, joka ei sortunut sisäpiirivitsien viljelyyn.

Randompullamusikaali. Puolangan kansalaisopisto. Kaikki näytökset 2.3.2012.

Ohjaus ja sovitukset: Laura Tykkyläinen

Koreografiat ja tanssinopetus: Eerika Kemppainen

Käsikirjoitus: Susanna Kähkösen juonen pohjalta Susanna Kähkönen, Larissa Väisänen, Eerika Kemppainen, Saanamari Väisänen, Justiina Mäkäräinen, Miia Seppänen ja Laura Tykkyläinen

Rooleissa: Vilma Nissinen, Anne Keränen, Justiina Mäkäräinen, Julia Pirttijärvi, Larissa Väisänen, Pinja Heikkinen, Miia Seppänen, Monika Manninen, Jenni Heikkinen, Susanna Kähkönen, Emma Kurtti, Santeri Rahkamaa, Jere Kanerva, Oskari Haapalainen.

Bändi: Oskari Haapalainen, Tiia Keskimaa, Aatu Ruokolainen, Hanna-Kerttu Sarsila, Katja Kemppainen, Kaisa Holappa, Justiina Mäkäräinen, Anne Keränen, Larissa Väisänen.

Miksi tammikuuni on lihaton?

Viime viikkoina mielessäni ovat pyörineet paljon teatterintekijä Juha Hurmeen sanat, joiden mukaan rakkaus tekee kipeää, sillä rakastaessaan joutuu joskus tekemään vaikeilta tuntuvia asioita. Olen pohtinut rakkautta ja sen työläyden aiheuttamaa kipua eri asioihin liittyen - yhtenä niistä ruokailutottumukset. Hieman ennen joulua mielessäni kypsyi ajatus liittyä Facebookissakin näkyvillä olevaan Lihaton tammikuu -tapahtumaan. Tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen olen siis noudattanut kasvisruokavalioa (paitsi kalaa syön).

Kasvissyöjäksi ryhtyminen on ollut mieleni sopukoissa jo pitkään, ainakin kymmenen vuotta, luulisin. Ajatus lihan välttämisestä on kuitenkin tuntunut hankalalta. Mietityttänyt on, mitä mahaan laitettavaa jää, jos lihatuotteet karsitaan. Monet liha- ja makkararuoat maistuvat mielestäni taivaallisen hyviltä, joten ajatus niistä luopumisesta on tuntunut liian suurelta uhraukselta. Olen ajatellut myös, miten pelkästä kasvisruoasta saa koottua tasapainoisen ruokavalion. Viimeisimmän ajatuksen tiedän aivan jonninjoutavaksi, sillä enhän sekaruokaa syödessänikään juuri ravintoarvoja laskeskele. Monenlaisia mielensisäisiä esteitä kasvissyöjäksi ryhtymiselle on kuitenkin ollut.

Toisaalta myös kannustimia kasvissyönnille on kertynyt. En muista, miksi olen harkinnut kasvissyöjäksi siirtymistä silloin reilu kymmenen vuotta sitten, teini-iässä. Ehkä se olisi ollut sopivan erilaista ja siksi siistiä... Tai ehkä tuotantoeläinten kohtelu tuntui pahalta jo silloin. Sen kuitenkin tiedän, että viime vuosina ympäristön- ja ilmastonsuojeluasiat ovat tulleet minulle entistä tärkeämmiksi. Olen käsittänyt, että kasvikset kuormittavat ilmastoa vähemmän kuin liha ja siksi kasvisruoka on ilmaston kannalta hyvä valinta. Tämän vuoksi olen jo muutaman vuoden ajan suosinut kasvisruokia esimerkiksi oppilaitosravintoloissa. Tuntuu kätevältä valita kasvisvaihtoehto, kun joku on väsännyt sen valmiiksi ja kun tietää, että itse vastaavaa ruokaa tuskin osaisi tehdä tai sellaista ei vain tulisi tehtyä. Eli vaikka olen syönyt ravintoloissa myös liharuokia - puhumattakaan siitä, että omasta jääkaapista on tavallisesti löytynyt jauhelihaa, kanaa tai makkaraa - valmiina tarjottu lämmin kasvisruoka on kannustanut minua kasvispainotteisempaan ruokavalioon.

Nyt joulun alla sitten mietin tekojani, joita kuvittelen tekeväni ympäristön suojelemiseksi. Minusta tuntui, että haluan tehdä jotakin enemmän ympäristön eteen. Facebookissa olin nähnyt Lihaton tammikuu -tapahtuman, ja pohtinut siihen liittymistä. Tapahtuman seinällä joku kirjoitti ihanasti motiivistaan osallistua kasvisruokakuukauteen: "Koska rakastan tätä palloa." Jälleen mieleeni palasivat Juha Hurmeen sanat rakastamisesta. Ajattelin, että minäkin rakastan tätä palloa ja tulin siihen tulokseen, että ehkä minun täytyy rakkautta toteuttaakseni tehdä jotakin, mikä tuntuu hieman vaikealta, mutta oikealta. Kasvisruokakuukausi tuntui tässä valossa sopivalta haasteelta.