Maahanmuuttokeskustelu kaipaa faktoja sosiaalialan ammattilaisilta

Juttelin toissapäivänä maahanmuuttajatyössä olevan sosiaalikasvattajan kanssa. Kerroin hänelle, että maahanmuuttajien parissa tehtävä työ ei vaikuta olevan suosittua sosionomiopiskelijoiden keskuudessa. Sanoin myös, että olen jopa huolestunut siitä, että sosionomiopiskelijoilla on ennakkoluuloja ja virheellisiä käsityksiä esimerkiksi maahanmuuttajien saamasta sosiaaliturvasta. Itse olen sitä mieltä, että sosiaalialan opiskelijan pitäisi olla ”tavan kansalaista” tietäväisempi ja valveutuneempi, mitä tulee erilaisten palvelujen ja etuuksien myöntämiseen. On tietysti totta, että meillä kaikilla on ennakkoluuloja eivätkä kaikki alan ammattilaisetkaan voi osata koko sosiaaliturvajärjestelmämme kiemuroita ulkoa, kuten keskustelukumppanini huomautti. Siitä huolimatta sosiaalialan työntekijän tai sellaiseksi opiskelevan tulee mielestäni välttää menemästä mukaan yleisiin ennakkoluuloihin, kuten siihen, että sosiaalitoimi yleisesti maksaa maahanmuuttajille autot tai iPhonet.

Keskustelussa nousee toisinaan esille se ajatus, että maahanmuuttajat saisivat esimerkiksi toimeentulotukea enemmän kuin muut. ”Miksi saisivat?” kysyi sosiaalikasvattaja. ”Ihmiset sekoittavat usein asioita keskenään”, hän jatkoi. ”Monesti sanotaan, että eivätkös ne maahanmuuttajat saa kolmen vuoden ajan jotakin korotettua tukea. Oikeasti kyse on siitä, että kuntahan se saa rahaa maahanmuuttajien palvelujen järjestämistä varten. Eivät maahanmuuttajat niitä rahoja näe.” Muistan, että opintoihin kuuluvien sosiaalilainsäädännön tunneilla meille opetettiin toimeentulotuen olevan joustamaton oikeusnormi. Se tarkoittaa sitä, että sen myöntämiselle ja summan laskemiselle on olemassa tietyt perusteet, jotka koskevat jokaista hakijaa. Toinen seikka on sitten harkinnanvarainen toimeentulotuki, jota voi hakea esimerkiksi tiettyjä hankintoja varten ja jonka saaminen on sananmukaisesti toimeentulotuen myöntäjän harkinnan varassa. Kerroin sosiaalikasvattajalle lehdestä lukemani esimerkin, jossa myyjänä työskennellyt suomalaisnainen oli palvellut maahanmuuttajaperhettä, jolla oli ollut sosiaalitoimen maksusitoumus lapselle hankittavaan polkupyörään. Lehtijutussa nainen selosti miettineensä, miten voi olla oikein, että sosiaalitoimi myöntää sitoumuksen niin kalliiseen pyörään, jollaiseen hänellä ei töissäkäyvänä yksinhuoltajaäitinä olisi varaa. ”Ongelma näissä jutuissa on se, että laki kieltää sosiaalityöntekijöitä kommentoimasta myönnettyjen maksusitoumusten syitä”, keskustelukumppanini totesi tarkoittaen, että ihmisten käsityksiä on vaikea oikoa, kun salassapitovelvollisuutta on noudatettava.

Ihmettelen kuitenkin, eikö jotakin voitaisi kertoa julkisesti. Sosionomikoulutuksessa meille on teroitettu, että olemme asiakkaidemme asianajajia. Toimimme ikään kuin yksilön ja yhteiskunnan välissä. Yksi meidän tehtävistämme on tuoda yhteiskunnalle näkyväksi niitä ongelmia ja muita seikkoja, joita asiakkaidemme elämään liittyy. Mielestäni maahanmuuttajien asema sosiaaliturvan kannalta on asia, jota sosiaalialan työntekijöiden pitäisi ehdottomasti selittää niin sanotulle suurelle yleisölle. Eivät kaikki tiedä esimerkiksi sitä, että vastaanottokeskuksessa asuva turvapaikanhakija saa vain murto-osan tavanomaisesta toimeentulotuen määrästä. Itsekin opin sen vasta opintojeni kolmantena vuonna, työharjoittelussa vastaanottokeskuksessa ollessani.

Lisäksi mielestäni tulisi kannustaa kaikkia suomalaisia hakemaan toimeentulotukea, mikäli rahat eivät tunnu riittävän. Viime aikoina julkisuudessa on ollut jonkin verran juttuja toimeentulotuen vajaakäytöstä, joka tarkoittaa sitä, että mahdollisesti läheskään kaikki, joilla olisi tulojensa puolesta oikeus saada toimeentulotukea, eivät sitä koskaan hae. Etenkin harkinnanvaraisen toimeentulotuen olemassaoloa pitäisi tuoda voimakkaasti esille ja pyrkiä madaltamaan sen hakemisen kynnystä. Ei maahanmuuttajia tule syyttää siitä, jos he anovat lain sallimia etuuksia ja niitä heille myönnetään. Ehkä edellä mainittu myyjäkin olisi voinut saada toimeentulotukea palkkatulojensa lisäksi.

Tulen siihen päätelmään, että avoimuus, läpinäkyvyys ja julkisuus lievittäisivät osaltaan ennakkoluuloja ja niistä syntyvää rasismia. Keskustelussa sosiaalikasvattajan kanssa opin uutta ja se antoi minulle kipinän kirjoittaa tämän tekstin. Opiskeluryhmälleni monikulttuurisuusopintoja piti sosiaalityöntekijä, joka osasi vastata kysymyksiimme, jotka saattoivat alkaa ”Miten se on ku minä oon kuullu, että...” Kuitenkin sosionomiopinnoissa olisi tarjottava tila vielä useammille kysymyksille, useammille ennakkoluuloille, useammille ristiriitaisille ajatuksille ja tunteille, joita maahanmuuton kaltainen asia herättää. Lehtiä ja internetiä seuratessa tuntuu, että kysymyksille, ennakkoluuloille ja ristiriitaisille ajatuksille ja tunteille on kyllä tilaa, mutta keskustelusta puuttuu tärkeitä faktanäkökulmia. Siksi toivon sosiaalialan ammattilaisten ja maahanmuuttajien itsensä aktivoituvan kertomaan omat tietonsa ja näkemyksensä maahanmuuttoon liittyvistä asioista.

Neekerikammo

Luin hiljattain Marjo Kaartisen teoksen Neekerikammo – kirjoituksia vieraan pelosta (2004). Takakansitekstissään kirja lupaa pohtia suomalaisten vieraan pelkoa ja asettaa se eurooppalaiseen yhteyteensä. ”Historiallistamalla suomalaisen rasismin Neekerikammo osoittaa, että rasismista voidaan päästä eroon.”

Kirja osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja nopealukuiseksi. Teos on kirjoittajan tutkimus siitä, miten afrikkalaiset ihmiset ja afrikkalainen maisema on nähty suomalaisessa matkakirjallisuudessa ja mainonnassa kautta aikojen. Tutkimus nostaa aineistosta esiin rasistisen näkökulman. Kaartinen on valinnut aineistoonsa pääasiassa Itä-Afrikasta – Keniasta – kertovia teoksia, koska materiaalia on hyvin saatavilla ja koska juuri Itä-Afrikka edustaa Kaartisen mielestä sellaista Afrikkaa, jonka perusteella suomalaiset ovat käsityksensä afrikkalaisuudesta rakentaneet. Kirja sisältää paljon sitaatteja alkuperäisteksteistä ja myös jonkin verran kuvia.

Neekerikammo piti lupauksensa ja sai pohtimaan, millainen kuva Afrikan maanosasta minulla tosiasiassa onkaan. On käsityksiä, jotka jostakin ovat tarttuneet minuun: afrikkalaiset eivät saa asioita aikaan, afrikkalaiset ovat vähään tyytyväisiä, afrikkalaiset ovat musikaalisia. Selvisi, että käsitysten välittäjänä on toiminut kulttuuri, jossa itse olen kasvanut. Näkemäni kuvat, lukemani kirjoitukset ja kuulemani puheet ovat luoneet kapean mielikuvani siitä, mitä on Afrikka ja afrikkalaisuus. Ilahduttavaa oli huomata, että aivan kaikki ennakkoluulot ja valkoinen ylemmyydentunto eivät sentään ole siirtyneet muuttumattomina sukupolvesta toiseen. Minua jaksoi huvittaa ja kauhistuttaa matkaajien tapa kirjoittaa ”lapsenkaltaisista, pintapuolisista ja huikentelevaisista” ”Afrikan pakana raukoista”. Paljon rajumpiakin esimerkkejä tutkimuksesta löytyy, mutta jätän ne jokaisen itse etsittäviksi.

Marjo Kaartisen teos oli paitsi myönteisesti avartava, myös vihaisuutta herättävä. Oliko vihan tunne yritys puolustaa omia rasistisia käsityksiäni vai aiheellista kritiikkiä tutkijaa kohtaan – en tiedä. Eniten eri mieltä olin Kaartisen suhtautumisesta siihen, miten matkakirjailijat kuvailivat Afrikassa näkemiään maisemia. Tutkijan mukaan piilorasismi jyllää tavassa katsoa Afrikkaa omista, itselle tutuista lähtökohdista. Kaartinen puhuu ”kolonialistisesta katseesta”, joka pyrkii hallitsemaan näkemäänsä. Kun suomalaiset matkaajat kuvailevat Afrikan maisemaa tuoden esille sen yhtäältä tuttuja ja toisaalta vieraita piirteitä, Kaartinen pitää sitä piilorasistisena kolonialistisena katseena. Syyllistävään sävyyn tutkija toteaa: ”Koti on normi.” Tuomio on mielestäni omituinen. Eikö koti, tuttu, ole kenelle tahansa normi? Ihminen kasvaa tietynlaiseen ympäristöön ja sen toimintatapoihin. Muu on hänelle enemmän tai vähemmän uutta, vierasta, toisenlaista. Se ei silti tarkoita sitä, että ihminen olisi kykenemätön kohtaamaan uusia asioita ja hyväksymään ne. Jotta uutta ymmärrystä voisi syntyä, on oltava olemassa ymmärrys, jonka päälle rakentaa.

Tietty aineiston ylitulkinnan maku ei hälvennä Kaartisen tutkimuksen ja helppotajuisen Neekerikammo-kirjan merkitystä. Kaartisen teos piirtää tärkeää kuvaa suomalaisesta historiasta suhteessa afrikkalaisuuteen ja osoittaa, että kulttuurimme takia kukaan meistä ei ole rasismista vapaa. Vaikka kaikkien omien käsitystensä syntyyn ei ole voinut vaikuttaa, ajatuksiaan on mahdollista muokata tai vaihtaa uusiin. Rasismiin voi puuttua, kun havaitsee, mistä se on lähtöisin. Tutustumisen välineenä voi käyttää vaikkapa Neekerikammoa – sitä kirjaa siis.