Muutosehdotus hyvinvointialueen avustusohjeisiin

Julkaistu Sanomalehti Karjalaisen verkkosivustolla mielipidekirjoitusosiossa 11.10.2023

Laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä velvoittaa hyvinvointialueita edistämään asukkaiden hyvinvointia ja terveyttä yhteistyössä alueen julkisten toimijoiden, yritysten ja yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa. Hyvinvointialueiden tulee erityisesti edesauttaa “hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä tekevien järjestöjen toimintaedellytyksiä ja vaikutusmahdollisuuksia hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä”. Yhteistyö ja järjestöjen tukeminen ovatkin erinomaisen tärkeitä asioita.

Yhdeksi käytännön työkaluksi monet hyvinvointialueet, kuten Siun Sote, ovat ottaneet järjestöavustusten jakamisen. Siun Sote jakoi ensimmäiset avustuksensa alkuvuodesta, ja 12.10. hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen lautakunta päivittää avustusehdot seuraavaa hakukierrosta varten. Olen tutustunut sekä voimassa oleviin ehtoihin että uuteen luonnokseen.

Avustusohje jättää hakukelpoisuuden ulkopuolelle monia potentiaalisia toimijoita. Erityisesti kulttuurihyvinvointityötä, joka on yksi avustettavista sisällöistä, toteuttavat muun muassa osuuskunnat ja yksittäiset ammatinharjoittajat, jotka kuitenkaan eivät ole oikeutettuja hyvinvointialueen avustuksiin.

Laki ei velvoita järjestö- tai muiden avustusten jakoon, jolloin nähdäkseni on hyvinvointialueen päätäntävallassa, millä perustein se avustuksia myöntää. Tärkeintä tulisi mielestäni olla laadukkaiden, hyvinvointia edistävien sisältöjen tarjoaminen asukkaille, ei sisällöntuottajan organisaatiomuoto. Esimerkiksi Joensuun kaupunki rinnastaa avustuksissaan järjestöt ja voittoa tavoittelemattomat osuuskunnat toisiinsa, ja tällä muotoilulla huomioidaan se, ettei avustuksilla tueta liikevoiton tekemistä.

Pohjois-Karjalan olisi mahdollista näyttää tulkinnallaan esimerkkiä muulle maalle, sillä tietääkseni myös muilla hyvinvointialueilla ainoastaan järjestöt ja säätiöt on kelpuutettu avustusten hakijoiksi.

Vetoan hyvinvointialueiden avustusohjeista vastaaviin valmistelijoihin ja päättäjiin, että ohjeita sekä tarvittaessa hallintosääntöä päivitettäisiin vastaamaan paremmin toimintaympäristön todellista tilannetta. Annan mielelläni palveluntuottajan näkökulmaa prosessiin.

Maria Korkatti

toimitusjohtaja, kulttuurihyvinvointilähetti 

OSK Pohjois-Karjalan kansanteatteri

Joensuun Reiluus rapistuu

Tämä mielipidekirjoitukseni julkaistiin Sanomalehti Karjalaisessa 26.10.2018, parahiksi Reilun kaupan viikon aikana.

*

Joensuun Reiluus rapistuu

Joensuu sai Reilun kaupan kaupungin arvonimen vuonna 2009, neljäntenä kaupunkina Suomessa. Olen ylpeydellä asunut paikkakunnalla, joka on tehnyt valinnan edistää omilla hankinnoillaan ja tiedotustoiminnallaan oikeudenmukaisempaa ja ympäristön kannalta kestävämpää maailmaa.

Arvonimen saamisen jälkeen Reilun kaupan kaupunki -toiminta oli näkyvillä varsin hyvin. Reilu kauppa -sertifioituja tuotteita oli käytössä kaupungin kokoustarjoiluissa ja esimerkiksi Reilun kaupan viikon aikana koulujen ruokailuissa.

Aloitettuani kunnallisissa luottamustehtävissä syksyllä 2017 olen huomannut, että Reiluus on kaupungin toiminnassa hiipunut lähes olemattomiin. Selviteltyäni asiaa olen kuullut, että kaikin paikoin organisaatiossa ei ole edes tietoa siitä, että vaikkapa kokous- tai juhlakahvitusten toimittajilta pitäisi edellyttää Reilun kaupan tuotteiden käyttöä.

Reilun kaupan kaupungin arvonimen ehtoihin kuuluu muun muassa, että kaupungin tulee lisätä Reilun kaupan tuotteiden käyttöä vuosittain, tiedottaa asukkaita ja paikallisia yhteisöjä Reilusta kaupasta ja osallistua kaksi kertaa vuodessa järjestettävään valtakunnalliseen Reilun kaupan viikkoon. Kriteereihin kuuluu myös, että kaupungissa toimii Reilun kaupan kannatustyöryhmä, joka koostuu kaupungin, seurakunnan, yhdistysten ja yritysten edustajista. Kannatustyöryhmä valvoo ja raportoi vuosittain Reilun kaupan kaupungin toiminnasta. Joensuussa ryhmä ei ole kokoontunut pitkään aikaan. Parhaillaan vietettävää Reilun kaupan viikkoa en ole nähnyt esillä missään kaupungin viestinnässä.

Peräänkuulutan Joensuun kaupungilta ryhdistäytymistä asiassa. Reilun kaupan kaupunkina olemisesta ei missään tapauksessa kannata luopua, vaan ryhtyä toimimaan arvonimen mukaisesti. Onhan Joensuu strategiassaankin luvannut toteuttaa sosiaaliset ja ympäristökriteerit huomioivaa reilua hankintapolitiikkaa.

Maria Korkatti
varavaltuutettu
pitkäaikainen Reilun kaupan vapaaehtoinen

Vision about culture life in Joensuu in 2028

Vision presented in ‘What should culture life in Joensuu look like’ event 2.10.2018. The event was organized by Joensuu Left Alliance council group.


As someone who has lived for 10 years in Joensuu and in North Karelia, I have a vision for the next 10 years.

In 2028 the culture town reputation of Joensuu doesn’t any longer base on a couple of big events or some bands that were founded dozens of years ago, but to that art makers have good opportunities to work in Joensuu and to that art and culture belong to every citizen. For these reasons interesting things happen constantly in Joensuu and the rest of Finland and the world cannot leave it unnoticed!

Joensuu hasn’t made the mistake to think that art and culture are only for those who can afford it, those who are highly educated, those who are able and speak Finnish. In Joensuu art is for everyone. In 2028 the regional plan for cultural well-being has been executed for years already and according to that every citizen has a right to participate in art and culture activities for 120 minutes a week (in 2018 the most ambitious regional plan for cultural well-being was made in region Pirkanmaa and they reached only for 100 minutes at that time). In 2028 Joensuu the accessibility of culture has really been worked for and for example Kaikukortti card, Kulttuurikaveri service, audio descriptions and streaming art performances are everyday things for both the citizens and art organizations.

New audiences have been gained with long-term education. Early childhood education and elementary school play an important role in this. Also, it hasn’t been forgotten that a human is a constantly learning and growing creature. As an adult you can learn to be a gallery visitor, when retired you can start a stand-up career, in your new home town you can start playing music that was forbidden in your previous country. In Joensuu you can start an art hobby at any time. Vocational training, university of applied sciences and university respond to the growing need of creative methods in different fields by offering diverse education. The consumption habits alter from material to immaterial, and that is why art institutions as well as art courses and clubs engage participants and people are more willing to pay for art and culture that they were 10 years earlier.

The long-term working possibilities of the art and culture professionals are supported. The income of the professionals still vary from grants to teaching and from companies to the work ordered by town. A significant change in 2028 is, however, that the town and local companies offer more premises with reasonable prices, both to professionals and average citizens for their own initiatives. In 2018 hardly anyone believed that Joensuu could offer enough offices, training rooms, performing halls and spaces for spontaneous activity, but that's what happened anyway! The contracts of art teachers are not terminated during the summer period but the teachers can make their own art in the summer - as well as have a holiday. The town and the companies owned by the town purchase public art regularly, thus improving the coziness and value of different neighborhoods, while offering work opportunities to the artists.

In 2028 art workers and actives cooperate more with each other. The memory of the fact that less than 15 years earlier the idea of a shared performance calendar for local theaters didn't start because of there was a lack of interest among the theater makers themselves, only makes us laugh with confusion.

And we do have reason to celebrate in 2028: not only the city orchestra celebrates at least its 50 years but also NÄYTTÄMÖ space, Rajaton taide festival and Visual Festival each has their 10th birthday!

In 2018 Joensuu was in need of a year-round tourist attraction to balance the individual events. Some suggested that the solution would be for example - a spa. Well, maybe Joensuu has a spa in 2028 but there is also something else. Is it miles-long series of murals? A walking center with colourful rugs all over the streets? A statue garden with light art? Art quarters where you can stop in different boutiques to shop personal dance performances, sound art, poem portraits?

I hope we will let our current artists and artists-to-be, as well as other citizens, present more ideas and make them real.

In Joensuu like this I would still live after 10 years.


Maria Korkatti
Member of culture and leisure time committee of town Joensuu (representing Left Alliance, independent)

Visio joensuulaisesta kulttuurielämästä 2028

Visio esitetty Mihin suuntaan joensuulainen kulttuurielämä kehittyy? -tilaisuudessa 2.10.2018. Tilaisuuden järjesti Joensuun Vasemmiston valtuustoryhmä.


Kymmenen vuotta Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa asuneena visioin seuraavalle kymmenelle vuodelle seuraavaa.

Vuonna 2028 Joensuun maine kulttuurikaupunkina ei perustu enää vain muutamiin suuriin tapahtumiin, tai kymmeniä vuosia aikaisemmin perustettuihin yhtyeisiin, vaan siihen, että taiteen tekijöillä on Joensuussa hyvät mahdollisuudet harjoittaa ammattejaan ja siihen, että taide ja kulttuuri ovat kaikkien kuntalaisten juttuja. Näistä syistä Joensuussa tapahtuu jatkuvasti kiinnostavia asioita, joita muualla Suomessa ja maailmalla ei voida olla huomaamatta!

Joensuussa ei ole erehdytty ajattelemaan, että taide ja kulttuuri olisivat vain maksukykyisten, korkeasti koulutettujen, vammattomien, suomenkielisten oikeuksia. Joensuussa taide kuuluu kaikille. Vuonna 2028 alueellinen kulttuurihyvinvointisuunnitelma on ollut käytössä jo vuosia, ja jokaisella kuntalaisella on sen mukaisesti oikeus osallistua taide- ja kulttuuritoimintaan satakaksikymmentä minuuttia viikossa (vuonna 2018 kunnianhimoisinta kulttuurihyvinvointisuunnitelmaa ylläpiti Pirkanmaa, ja heillä tavoiteltiin silloin 100 minuuttia viikossa). Vuoden 2028 Joensuussa kulttuurin saavutettavuuteen ja esteettömyyteen on satsattu ja esimerkiksi Kaikukortti, Kulttuurikaveri, kuvailutulkkaus ja striimatut esitykset ovat ihan perusjuttuja niin kaupunkilaisille kuin taidetta tekeville organisaatoille.

Uusia yleisöjä on saatu pitkäjänteisellä kasvatustyöllä. Varhaiskasvatuksen ja peruskoulun aikaisella taidekasvatuksella ja oppiainerajat ylittävällä kasvatuksella on tärkeä roolinsa. Lisäksi on muistettu ihminen jatkuvasti kasvavana ja oppivana olentona. Aikuisenakin voi oppia galleriakävijäksi, eläkkeellä ryhtyä stand-up-koomikoksi, uudessa kotikaupungissa alkaa soittaa musiikkia, joka aiemmassa kotimaassa oli kielletty. Joensuussa taideharrastuksen, niin tekijänä kuin kokijana, voi aloittaa milloin tahansa. Ammatillinen koulutus, ammattikorkeakoulu ja yliopisto vastaavat eri alojen kasvavaan luovien menetelmien koulutustarpeeseen tarjoamalla monipuolista täydennyskoulutusta, samalla kun jatkavat kulttuurialan tutkintojen järjestämistä. Kulutustottumukset ovat jatkaneet muuttumistaan materiaalin haalinnasta aineettoman arvostukseen, ja niinpä taidekohteissa samoin kuin taideaiheisilla kursseilla ja kerhoissa riittää kävijöitä ja taiteesta ja kulttuurista ollaan valmiimpia maksamaan kuin kymmentä vuotta aikaisemmin.

2010-luvun lopun kärkitapahtuma-ajattelusta on siirrytty tukemaan alueen taide- ja kulttuuriammattilaisten pitkäaikaisia toimintamahdollisuuksia, mikä kyllä poikii niitä erottuvia tapahtumiakin! Ammattilaisten tulot koostuvat edelleen useasta virrasta: apurahoista, opetustyöstä, yrityksiltä, kaupungin monipuolisten pienkilpailutusten tuomina töinä... Merkittävä muutos on tapahtunut kuitenkin siinä, että vuonna 2028 Joensuun kaupunki ja paikalliset yritykset tarjoavat entistä enemmän kohtuuhintaisia tiloja sekä ammattitaiteilijoille että harrastaville ja kokeileville kuntalaisille. Vuonna 2018 tuskin kukaan uskoi, että työhuoneita, treenikämppiä, esityssaleja ja omaehtoisen toiminnan tiloja olisi riittävästi, mutta niin vain kävi! Taideopettajien työsopimuksia ei keskeytetä kesiksi, vaan he voivat ylläpitää ammatillista osaamistaan tekemällä omaa taidettaan kesäkuukausina – ja tietysti pitää lomaa. Kaupunki ja kaupunkikonsernin yhtiöt hankkivat julkista taidetta säännöllisesti ja monipuolisesti esimerkiksi prosenttiperiaatteella parantaen näin eri asuinalueiden viihtyisyyttä ja arvoa, tarjoten samalla töitä taiteilijoille.

Vuonna 2028 taidealojen toimijat tekevät entistä enemmän yhteistyötä keskenään. Ajatus siitä, että vajaata viittätoista vuotta aiemmin aloite paikallisten teattereiden yhteisestä ohjelmistokalenterista tyssäsi tekijöiden itsensä kiinnostuksen puutteeseen, saa enää naurahtamaan hämmentyneesti.

Ja onhan vuonna 2028 monia aiheita juhlaan: paitsi että Joensuun kaupunginorkesteri juhlii ainakin 50 vuottansa, viettävät NÄYTTÄMÖ-tila, Rajaton taide -festivaali ja Visual Festival kukin 10-vuotisjuhliaan!

Vuonna 2018 Joensuuhun peräänkuulutettiin ympärivuotista matkailukohdetta yksittäisten tapahtumien vastapainoksi, ja esitettiin ratkaisuksi esimerkiksi kaupunkikylpylää. Ehkä Joensuussa on kylpylä vuonna 2028, mutta lisäksi on muutakin. Onko se kilometrien mittainen muraalien sarja? Räsymatotettu kävelykeskusta? Veistospuutarha valotaideteoksin? Taidekortteli, jossa voi pysähtyä eri putiikkeihin hankkimaan henkilökohtaisia tanssiesityksiä, ääniteoksia, runomuotokuvia?

Toivottavasti me annamme nykyisten ja tulevien taiteilijoidemme ja muiden kuntalaistemme ideoida lisää ja toteuttaa ne ideat.

Tällaisessa Joensuussa minä vielä kymmenenkin vuoden päästä asuisin.


Maria Korkatti
Joensuun kaupungin sivistys- ja vapaa-aikajaoston jäsen (vas., sit.)

Puheeni Joensuun ilmastoseminaarissa

Joensuun kaupunki hyväksyi tammikuussa uuden ilmasto-ohjelman, joka määrittää kaupungin ilmastotyötä vuoteen 2021 asti. Ilmasto-ohjelmaa esiteltiin kaikille avoimessa seminaarissa keskiviikkona 28.2.2018.

Asiantuntijaluentojen lisäksi jokaisella valtuustoryhmällä oli mahdollisuus käyttää puheenvuoro ja tuoda esiin asioita, joita ryhmä pitää tärkeinä ilmasto-ohjelman tavoitteiden ja hiilineutraalin Joensuun saavuttamiseksi. Valtuustoryhmämme (Joensuun Vasemmisto) puhujaksi lupautuneelle luottamushenkilölle tuli viime hetken este, joten päivän varoitusajalla laadin oman puheeni seminaariin. Valitsin aiheekseni vastuullisten hankintojen merkityksen. Kiitos puheluonnostani kommentoineille ja täsmentäneille valtuustoryhmän kavereille!

Koko seminaari on katsottavissa YouTubessa osoitteessa
https://youtu.be/3EHcrIr9MsM Oma vuoroni alkaa kohdasta 3:38:18. Puheeni löytyy myös alta tekstimuodossa. Pysyin melko hyvin annetussa kahden minuutin aikataulussa - esitykseni kesti noin kaksi minuuttia yksitoista sekuntia!
 

Osallistuin syksyllä kuntien luottamushenkilöille tarkoitettuun webinaariin, jonka järjestivät neljä vastuullisuusmerkkiä - Reilu kauppa, Joutsenmerkki, EU-ympäristömerkki ja Luomu. Keskusteluosiossa mainitsin, että Joensuussa konsernistrategiaan on kirjattu reilun hankintapolitiikan sekä hankintojen sosiaalisten ja ympäristökriteerien huomioiminen. Järjestäjätahot ilahtuivat kirjauksestamme ja totesivat, että Joensuussa onkin jo hyviä esimerkkejä ja malleja vastuullisten hankintojen toteuttamisesta. Tästä kertoo esimerkiksi jo vuodesta 2009 kantamamme Reilun kaupan kaupungin arvonimi.

Hankintakriteerien asettaminen ja noudattaminen on erittäin tärkeää ilmastotavoitteidemme kannalta, sillä suuri osa hiili- ja vesijalanjäljestämme syntyy siellä missä tuotteemme valmistetaan. Kun vääjäämättä käytämme esimerkiksi elintarvikkeita, vaatteita, rakennustarvikkeita ja elektroniikkaa, jotka on valmistettu muualla maailmassa, on kaupungin merkittävänä hankkijana edellytettävä, että tuotantoketjut ovat kunnossa eivätkä vahingoita ympäristöä tai ihmisiä.

Olennaista on, että tieto periaatteistamme ja ilmaston kannalta suotuisista vaihtoehdoista kulkee läpi koko organisaation siten, että jokainen hankintoja hoitava - niin tarjouspyynnön muotoilija kuin kokouskahvituksen tilaaja - osaa huomioida ilmaston ja ympäristön toiminnassaan. Tässä meillä on vielä parantamisen varaa. Kaupunki voisi myös edellyttää, että sen myöntämillä avustuksilla hankitaan tietyt ympäristökriteerit täyttäviä tuotteita ja palveluita.

Reiluus ja ympäristöystävällisyys hankintojen kriteereinä auttavat meitä paitsi toteuttamaan ilmastotavoitteemme, myös tukemaan paikallista työllisyyttä. Voimme asettaa perusteiksi tuotteiden ja palveluiden alkuperän tuntemuksen tai kuljetukseen käytettävän ajan - seikkoja, joihin paikalliset toimijamme pystyvät tarjouksillaan vastaamaan. Tulevaisuudessa on todennäköisesti mahdollista asettaa hankintakriteeriksi esimerkiksi tuottamisessa ja kuljettamisessa syntyneet hiilidioksidipäästöt.

Hiilineutraali Joensuu on jo kulman takana!

Uusi ja vanha voivat mahtua rinnakkain Joensuun asema-alueella

Joensuun asemanseudun asemakaavaluonnoksessa ei ehdoteta säilytettäväksi asemaravintolarakennusta, eikä sen viereistä asuinkasarmia. Luonnoksen lähtökohdaksi on otettu aikaisemmin suojelupäätöksen saaneiden rakennusten, eli asemarakennuksen ja asemapäällikön talon, säilyttäminen. Kuitenkin kaikki asemanseudun vanhat rakennukset muodostavat historiallisen ja ainutlaatuisen miljöön, joka tulee sisällyttää uuteen kaavaan.

Asemarakennus, asemapäällikön talo ja asuinkasarmi ovat 1800-luvun lopulta ja asemaravintolarakennus on rakennettu 1949. Aseman vanhoja rakennuksia täytyy tarkastella kokonaisuutena, jossa näkyy alueen rakennushistorian kerroksellisuus. Miellyttävä, luontoa sekä uutta ja vanhaa rakennuskantaa yhdistävä asema-alue on Joensuun käyntikortti matkailijoille ja hyvinvoinnin lähde asukkaille.

Asemanseudun rakennuksilla on merkitystä jopa koko kaupungin mittakaavassa, sillä Joensuussa ei ole juurikaan säästetty vanhaa moniin muihin kaupunkeihin verrattuna. Myös Museovirasto on todennut alueen erittäin keskeiseksi ja merkittäväksi Joensuun kaupunkirakenteessa, ja kehottanut kaupunkia selvittämään huolellisesti alueen kulttuuri- ja rakennushistorian kaavasuunnittelun yhteydessä.

Vanhojen rakennusten säilyttämisen ja uudisrakentamisen ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään vaan aluetta on mahdollista kehittää aseman vanhoja rakennuksia purkamatta. Asemakaavassa peräänkuulutetaan liiketoimintaa alueelle. Tämä onnistuu paitsi uusissa tiloissa, myös nykyisissä rakennuksissa. Nykyiset tilat voisivat palvella toimistoina, kahviloina ja pienmyymälöinä – näitä kaikkia toimintoja kaavassa tavoitellaan alueelle.

Kulttuuriosuuskunta Laituri toimii vanhassa asemaravintolarakennuksessa, jossa pidämme vegaanista kulttuurikahvilaa. Meidän toimintamme on siirrettävissä muualle, mutta kerran purettua arvokasta ja hienosti alkuperäisessä asussaan säilynyttä rakennusta ei saa enää takaisin. Me peräänkuulutamme kaupungilta kunnianhimoisempaa vanhojen rakennusten suojelua.

Toivotamme kaikki mukaan toimimaan asema-alueen rakennusten säilyttämisen puolesta! Asemakaavaluonnoksesta voi jättää mielipiteen Joensuun kaupungille 23.9. mennessä. Vielä on mahdollista vaikuttaa kaavamuutoksen sisältöihin!

Kulttuuriosuuskunta Laiturin puolesta
Annukka Aho
Maria Korkatti
Tuomas Lindholm
Heikki Piirainen
Tuulikki Rautiainen

Julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 20.9.2016 ja Karjalan Heilissä 21.9.2016.

Vegaanihaasteesta vauhtia paikalliseen ravintolakulttuuriin

Jälleen käynnissä olevassa tammikuun Vegaanihaasteessa tuhannet ihmiset ympäri maan kokeilevat ruokavaliota, joka ei sisällä eläinperäisiä tuotteita. Kampanjan järjestäjän mukaan ilmoittautuneita on jo ennätysmäärä.

Ruokakaupat totesivat vuoden 2016 aikana kasvisruoan kasvavan suosion. Joensuulaisten kauppojen valikoimat ovat lisääntyneet huikeasti. Saatavana on kasviperäisiä juustoja, jogurtteja, jäätelöitä, makkaroita ja einesruokia, kuten myös nyhtökauraa, härkistä, tofua ja muita proteiininlähteitä. Monissa kaupoissa vegeruoat on koottu omiin, selkeästi merkittyihin hyllyihinsä ja pakkausmerkinnät korostavat aiempaa useammin sitä, että tuotteet eivät sisällä eläinperäisiä ainesosia. Nämä seikat helpottavat etenkin aloittelevan kasvissyöjän arkea.

Myös ravintoloista ja kahviloista löytyy jo jonkin verran vegaanista tarjontaa. Asiakkaan näkökulmasta katsottuna valmiiksi vegaanisia annoksia ja leivonnaisia voisi olla enemmän, vaihtoehtojen merkitsemistä voisi selkeyttää ja tarjoilijoilla tulisi olla enemmän tietoa vegaaniseen ruokavalioon sopivista ruuista ja juomista.

Vegaanihaasteeseen voivat osallistua paitsi yksityishenkilöt myös yritykset. Haasteen kautta yritykset voivat esitellä jo olemassa olevaa kasvisruokatarjontaansa ja saavat mahdollisuuden kokeilla jotakin uutta. Kannustamme kaikkia pohjoiskarjalaisia kahviloita ja ravintoloita liittymään mukaan vegaanihaasteeseen!

Kasvisruoan laatuun kannattaa panostaa: kuvat herkullisista annoksista ja kehut hyvästä palvelusta liikkuvat vilkkaasti vegaanien Facebook-ryhmissä.

Marja Horbach

Oskari Korhonen

Maria Korkatti

Emilia Osmala

Heikki Piirainen

Anni Rannikko

Jenna Repo


Julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 10.1.2017 ja Karjalan Heilissä 11.1.2017.

Soita ja kysy? 4/28 puheenvuoroa sananvapaudesta

Yläasteella minulla oli upea opinto-ohjaaja. Hän huomasi ahdistuneet pulpettikirjoitukseni eikä jättänyt asiaa sikseen, vaan otti asian puheeksi ja kysyi, mikä minulla oli hätänä. Asiat alkoivat purkautua ennen kuin ne edes pääsivät kovin pahoiksi. Tämä on jäänyt mieleeni voimakkaana kokemuksena. Minulla ei ollut rohkeita ja jäsenneltyjä keinoja tuoda esiin ajatuksiani, mutta minua kuultiin silti.

Äänen kuuluviin saaminen vaatii kuitenkin usein paljon enemmän kuin suuntaa antavia raapustuksia. Pitää kirjoittaa virheettömästi. Pitää osata rentouttaa yleisö alkuvitsillä. Pitää tietää, milloin on otollisin aika tehdä Facebook-julkaisu. Yksiä mielipiteen ilmaisuja ja ilmaisukanavia pidetään tärkeämpinä kuin toisia: omalla nimellä varustettu mielipideteksti on pätevämpi kuin samassa lehdessä julkaistu tekstiviesti ja äänestäminen on hyväksytympi tapa vaikuttaa kuin äänestämättä jättäminen.

On omanlaistaan richplainingia sanoa, että soita ja kysy, täytä lomake nettisivuilla, mene oppilaskunnan hallitukseen, ota yhteyttä päättäjiin. Kielitaidon, vamman, sairauden, iän, sukupuolen, taloudellisen tilanteen, tiedon puutteen, netittömyyden, ujouden tai minkä tahansa muun inhimillisen seikan vuoksi emme välttämättä pysty välittämään viestiämme meille tarjottuja kanavia pitkin.

Kuitenkin jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä. Monella palvelun tarjoajalla, organisaatiolla ja viranomaisella on jopa velvollisuus kuulla niitä ihmisiä, jotka ovat heidän toimintansa vaikutuspiirissä. Fiksut kuntapäättäjät, viranhaltijat, sosiaali- ja terveystyöntekijät, oppilaitosten henkilökunta, työnantajat ynnä muut ovat aidosti kiinnostuneita mielipiteistä ja pyrkivät löytämään keinoja, joiden avulla mahdollisimman moni saa äänensä kuuluviin.

Toki mielipiteitä pystyy kuuntelemaan kysymättäkin. Tekstiviestipalstojen tekstareihin ja sillanalusten seinäkirjoitteluihin voi suhtautua todellisina kannanottoina. Ne kun saattavat olla joillekin ainoa tiedossa ja saavutettavissa oleva tapa ilmaista mielipidettä.

Maria Korkatti, sosionomi, teatteri-ilmaisun ohjaaja

Kirjoitus on julkaistu alun perin 4.2.2017 #EnOlisiTässä-kampanjan blogissa, johon minua pyydettiin kirjoittamaan sananvapaudesta. Kampanjassa nostetaan esiin yhteiskunnalta saatua tukea ja hyvinvointivaltion merkitystä. Kampanja on osa Suomi 100 -juhlavuotta.

#EnOlisiTässä-kampanjatekstini

Tulen kainuulaisperheestä, johon työttömyys saapui pysyvästi 90-luvun laman aikaan. Peruskoulu- ja opintotukijärjestelmän ansiosta olen pystynyt kouluttautumaan ylioppilaaksi ja kahteen korkeakoulututkintoon. Olen lainannut kirjastosta lukuisia oppikirjoja, joita minulla ei olisi ollut varaa ostaa – ja onpa tullut luettua paljon muutakin, minkä arvoa en voi edes kuvailla. Opiskelu on auttanut löytämään osaamiseni. Olen saanut tulla siksi ihmiseksi, joksi minun on ollut mahdollista tulla.

Kelan lääkekorvaukset ja edullinen julkinen terveydenhuolto ovat tehneet elämästäni kroonisen ihosairauden kanssa siedettävää. Muutaman kuukauden ajan saatu toimeentulotuki auttoi keskittymään opintojeni loppuun saattamiseen ilman työnhakua tai tutuilta vippailua. Ehkäpä ilman tiettyjä oppilaitosten kuraattoreja, opinto-ohjaajia, terveydenhoitajia ja opintopsykologeja #EnOlisiTässä – ja minä olen kuitenkin ollut aina se ”hyvä oppilas”.

Kaikkiaan olen saanut elää turvallisessa ja suhteellisen tasa-arvoisessa maassa, missä voin luottaa asioiden tapahtuvan ilman korruptiorahoja eikä paremman väen pihojen ympärille ole tarvittu aitoja. Ystävieni perhetaustat ovat moninaiset niin taloudellisesti kuin muuten, eikä se ole estänyt ystävyyttä. Olkoon niin jatkossakin. #ProHyvinvointivaltio

Mistä on kyse?

#EnOlisiTässä -kampanja käynnistyi marraskuun 2016 lopulla kun teatteriohjaaja, kirjailija Aino Kivi julkaisi Facebookissa tarinan seuraavilla saatesanoilla:

”Kampanjan idea on kertoa saamastasi yhteiskunnan tuesta. Tuesta, jota ilman et olisi tässä. Voit kertoa niin laajasti kuin suppeasti kuin haluat: ilmaisesta koulutuksesta, kirjastosta, uimahalleista, lapsilisistä, opintotuesta, työttömyysturvasta, terveydenhuollosta, mistä haluat. Merkitse tekstisi hashtagilla #EnOlisiTässä. Halutessasi voit lisätä myös hashtagin #ProHyvinvointivaltio. Liitä nämä ohjeet postaukseesi.”

Hyvin nopeasti tekstejä alkoi kertyä. Viikkoa myöhemmin niitä olivat kirjoittaneet niin taiteilijat, poliitikot, toimittajat, johtajat, työntekijät, työttömät, äidit, isät, isovanhemmat ja perilliset. Kampanjasta oli kirjoittanut niin Yle, MeNaiset kuin Uljas-lehtikin.

Kampanja on valtakunnallinen ja sitoutumaton, niin puoluepoliittisesti kuin aatteellisestikin. Kampanja toimii vapaaehtoisvoimin: se on takaisinmaksua tuesta, jota olemme saaneet.

Sittemmin #EnOlisiTässä liittyi osaksi Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmistoa. Vuonna 2017 jokaisella kuukaudella on oma teemansa, jota käsitellään mm. kampanjasivustolla www.prohyvinvointivaltio.fi
Samalla sivustolla voit lukea julkisia tarinoita eri ihmisten saamasta yhteiskunnan tuesta.

Kuka tahansa voi jakaa tarinansa sosiaalisessa mediassa edellä olevien ohjeiden mukaan omille kavereilleen, seuraajilleen tai julkisesti.

Minä olen Maria, kansalaisvaikuttaja

Se alkoi jo lapsena. Väitän että perheelläni on ollut vaikutusta siihen, missä jamassa olen nyt. Meillä oltiin myönteisiä säästeliäisyydelle ja luonnon kunnioittamiselle. Valot piti sammuttaa, kun huoneesta lähdettiin, ja uutta tavaraa hankittiin harkiten. Ihmetystä herätti, kun kylässä oli täti, joka pesi hampaat juoksuttaen vettä hanasta koko pesun ajan.

Lapsuuden lähtökohdista huolimatta onnistuin elämään monta vuotta ihan normaalia elämää. Murrosiässä olin kiinnostunut vaatteista ja meikeistä. Lahjoja oli kiva saada ja antaa, ja aina kaupungissa käydessä tuli osteltua monenmoista tavaraa. Luonnollisesti kaikkea ei ostettu tarpeesta, vaan halusta. Mitä halvemmalla, sen parempi.

Lukioiässä kävin kehitysmaakaupassa ja löysin sieltä Vastuullisen kuluttajan oppaan. Jäin nopeasti koukkuun ajatukseen, että voin omalla toiminnallani vaikuttaa epäoikeudenmukaisina pitämiini asioihin. Ajattelin kokeilla vähän ylikansallisten yhtiöiden boikotointia. Minulla ei todellakaan ollut käsitystä, mihin kaikkeen tuo kokeilu johtaisi.

Pikku hiljaa aloin vajota syvemmälle. Vuodet ovat sarja sekavia muistoja kimppakyydeistä, kirpparikierroksista, voittoa tavoittelemattomista yhdistyksistä ja pesupähkinäkokeiluista, kuukupin hankinnasta, adressien allekirjoittelusta, aikapankkitoiminnasta ja ekosähköstä.

Jossain vaiheessa kokeilin ensimmäistä kertaa reilun kaupan tuotteita. Aluksi kyse oli yksittäisistä kerroista, jolloin ostin viehättävän värikkäitä käsitöitä, mutta vähitellen minun oli saatava lisää. Käyttöni laajeni uusiin aineisiin, kuten kahviin ja teehen.

Tarjonnan parannuttua jatkoin hedelmiin, kukkiin, jopa alusvaatteisiin, ja nykyään käytän oikeastaan mitä tahansa reilun kaupan tuotetta, jonka käsiini saan. Monilla ei ehkä ole käsitystä, kuinka naurettavan helppoa käyttäminen on nykyisin. Tavaran saatavuus on parantunut huikeasti 2000-luvun alkuun nähden ja hinnat ovat laskeneet. Opiskelijankin tuloilla on mahdollista käyttää reilun kaupan tuotteita. Ostan satsin vähintään kerran viikossa.

* * *

Tätä nykyä teen maailmanparantamisen eteen melkeinpä mitä tahansa. Olen osallistunut polkupyörämarssiin pehmojääkarhuja sidottuna polkupyöräni ohjaustankoon. Olen lähettänyt postia Legolle, Finlaysonille, Valiolle, Shellin toimitusjohtajalle, kaupunginvaltuutetuille ja kansanedustajille ja pyytänyt milloin historiallisten puutalojen suojelua, milloin arktisesta öljystä luopumista, tai ydinvoiman käytön lopettamista. Olen pitänyt työpajaa elektroniikantuotanon epäkohdista, olen myynyt eettisiä ja ekologisia tuotteita ja järjestänyt Mahdollisuuksien toreja.

En usko, että kenelläkään on käsitystä, kuinka syvällä olen. Työpaikalla lajittelen toistenkin roskia ja irrottelen yksinäisiä latureita seinästä. Olen sotkenut läheisiäni mukaan kuvioihini ostamalla heille aineettomia lahjoja tavaroiden sijaan ja valmistamalla heille vegaanista ruokaa. Mitä he ovatkaan joutuneet kestämään vuokseni! Ymmärrän, että valintani vaikuttavat heihin, mutta en välitä.

Kuluneena talvena liityin mukaan Kepan kansalaisvaikuttajan koulutusohjelmaan. Siellä olen kohdannut kaltaisiani, joiden kanssa pohdimme esimerkiksi, mitä tehdä, kun pelkkä luomun ostaminen tai kansalaisaloitteen allekirjoittaminen ei tunnu enää miltään. On ollut helpottavaa huomata, että en ole yksin. En silti usko, että monikaan meistä pystyy vieroittumaan. Tahto rakentaa oikeudenmukaisempaa maailmaa on se tie, jota kuljemme loppuun saakka.

Järjestämme Helsingissä pikkuparlamentin edessä julkisen Painavaa asiaa -tapahtuman 22.5. klo 9-13. Jos koet olevasi yksi meistä, tule mukaan.

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Kepa ry:n Globbarit-blogissa 19.5.2015. Kirjoituksen laatiminen kuului kansalaisvaikuttajan koulutusohjelmaan.

Maailma muuttuu ostos kerrallaan

Viime viikolla vietettiin valtakunnallista Reilun kaupan viikkoa. Viikon tarkoitus on muistuttaa, miten meistä jokainen voi arkisilla kulutusvalinnoillaan vaikuttaa. Reilun kaupan iskulause on: maailma muuttuu ostos kerrallaan.

Käytämme päivittäin tuotteita, jotka tulevat maailman toiselta puolen. Kehitysmaiden maataloustuotantoon liittyy monenlaisia ongelmia. Reilun kaupan järjestelmä pyrkii osaltaan ratkaisemaan näitä ongelmia ja takaa kuluttajalle, että hänen ostamansa tavarat on tuotettu ihmisten ja ympäristön kannalta kestävästi. Koska järjestelmä kohdistuu kehitysmaatuotteisiin, Reilun kaupan tuotteiden suosiminen ei ole "pois" esimerkiksi suomalaisilta maanviljelijöiltä.

Reilu kauppa ei ole yritys eikä brändi, vaan sertifiointijärjestelmä, kuten luomu tai Avainlippu. Reilusta kaupasta kertovia merkkejä on useita. Niistä tunnetuin - ja tutkitusti kattavin ja puolueettomin - on musta-sini-vihreä Fairtrade Internationalin merkki. Reilun kaupan merkki kertoo, että viljelijälle on maksettu elämiseen riittävä korvaus, joka ei heilahtele maailmanmarkkinahintojen mukaan. Lisäksi tuottajat saavat erityistä Reilun kaupan lisää, jonka he voivat käyttää valitsemallaan tavalla koko yhteisönsä hyvinvointiin. Tuotannossa ei ole käytetty lapsityövoimaa ja ympäristön hyvinvoinnista on huolehdittu. Suuri osa Reilun kaupan tuotteista on luomua. Kriteerien täyttymisestä huolehditaan tarkastuksin.

Kaikkiaan Suomessa myydään 1760 Reilun kaupan tuotetta. Esimerkiksi kahveja ja teelaatuja on kumpaakin lähes 200 erilaista. Monia tuotteita, kuten banaaneja, suklaata ja ruusuja saa jo ostettua yhtä edullisesti kuin ilman sertifiointimerkkiä olevia tuotteita. Vuonna 2013 suomalaiset ostivat Reilun kaupan tuotteita noin 157 miljoonalla eurolla.

Toivoisin, että Puolangallakin Reilun kaupan tuotteiden saatavuus paranisi ja Reilun kaupan edistämistoiminta viriäisi. Valtakunnallisista järjestöistä Reilua kauppaa kannattaa muun muassa Marttaliitto, ja kauppaketjuista erityisesti K-ryhmä on ottanut valikoimiinsa reiluja tuotteita. Suomesta ja maailmalta löytyy Reilun kaupan kuntia, seurakuntia, työpaikkoja, oppilaitoksia ja jopa Reilun kaupan maa - Skotlanti. Olisi hienoa, jos puolankalaisetkin ottaisivat Reilun kaupan omakseen ja edistäisivät omalta osaltaan oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Kiitos, kun olet reilu.

Terveisin Reilun kaupan kaupunki Joensuusta
Maria Korkatti

Lähde: Reilu kauppa ry.

****

Julkaistu Puolanka-lehdessä 29.10.2014

Monikulttuurinen teatteriprojekti ja osallisuus

Maria Korkatti ohjasi monikulttuurista aikuisten teatteriryhmää Joensuussa. Työ kesti tammikuusta toukokuuhun 2012. Hän kokosi ryhmän sosionomin opinnäytetyötään varten. Opinnäytetyön toimeksiantaja oli Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen oSallisuushanke Salli.

Opinnäytetyön tehtävänä oli viedä läpi osallisuuden kokemuksia tarjoava monikulttuurinen harrastajateatteriprojekti. Monikulttuurinen tarkoitti tässä tapauksessa ryhmää, jossa oli sekä suomalaissyntyisiä että Suomeen muualta muuttaneita jäseniä. Lähtöajatuksena oli, että osallisuuden kokemukset syntyvät aktiivisen toimijuuden kautta. Osallisuutta ja aktiivisuutta pyrittiin edistämään suhteessa teatteriryhmään. Pidemmälle tähtäävänä päämääränä oli, että ryhmän jäsenten valmius liittyä eri yhteiskunnan toimintoihin paranisi ja mahdollisuus osallisuuden kokemuksiin myös teatteriryhmän ulkopuolella kasvaisi.

Nimen ”Kipinät – The Sparkles” itselleen valinnut ryhmä kokoontui 24 kertaa. Näistä kahtena päivänä esitimme valmista näytelmäämme Menolippu – matkoja maailmanloppuun. Kokosimme esityksemme devising-menetelmällä, joka sopi hyvin osallisuutta edistävään projektiin. Työskentelytapaa valitessani ajattelin, että ryhmän oma käsikirjoitus antaa valmista tekstiä suuremman liikkumavaran kielitaidon, osallistujamäärän ja käsiteltävän aiheen suhteen.

Ryhmälähtöisyyden ja ohjaajakeskeisyyden rajoilla

Heti toiminnan alusta pyrin luomaan ryhmään arvomaailman, jossa osallisuuden kokemuksia voisi tapahtua. Ryhmän jäsenten tuli tuntea olonsa turvalliseksi ja ajatuksensa arvostetuiksi. Pyrin tutustuttamaan osallistujia toisiinsa, itseni mukaan lukien. Loin toimintakulttuuria, jossa kaikkien osallistumista ideointiin ja päätöksentekoon toivottiin ja odotettiin. Tämä vaati keskustelun ylläpitämistä, puheenvuorojen antamista myös hiljaisemmille jäsenille ja eri harjoitteiden ja menetelmien käyttöä ideoinnin virikkeenä ja ilmaisun tukena. Asioista keskusteleminen ja yhteinen päätöksenteko veivät aikaa jo kielitaitoerojen takia. Vaivannäkö esimerkiksi ryhmän nimen valinnassa ei silti ollut yhdentekevää: nimi antoi ryhmälle identiteetin ja yhdisti osallistujia toisiinsa. Ryhmän voimin päätettiin myös näytelmän aihe – maailmanloppu – ja esityksen nimi.

Kokoontumisemme koostuivat tavallisesti yleisistä teatteriharjoitteista ja näytelmää edistävästä työskentelystä. Keräsimme tietoa maailmanlopusta vapaasti ideoiden ja eri lähteistä. Tapaamisten välillä työstin aineistoa ja mietin, mitä näkökulmia kokonaisuudesta vielä puuttuu. Laadin harjoitteita ja aineistonkeruutehtäviä, joita vein ryhmän toteutettavaksi.

Työskentelylle asetti haasteita ryhmän hajanaisuus. Koin rasittavaksi sen, että ihmiset osallistuivat toimintaan vaihtelevasti ja että ryhmään liittyi uusia jäseniä eri aikoihin. Sallin tämän, koska ryhmä oli pieni ja halusin varmistaa, että mukana pysyisi loppuun asti toiminnan kannalta riittävä määrä ihmisiä. Myös pitkälle ulottuvan harjoitusaikataulun laatiminen osoittautui mahdottomaksi, mikä vaikeutti prosessin suunnittelua. Tapaamiskertojen puolivälissä ryhmä vakiintui viisijäseniseksi. Kun kokoonpano vakiintui, ryhmän identiteetti pääsi viimein kehittymään, vaikka poissaolot eivät täysin loppuneetkaan.

Olin haaveillut työskentelystä, jossa jokaiselta soljuisi ideoita ja kaikki sanoisivat oma-aloitteisesti mielipiteensä käsiteltävistä asioista. Ryhmälähtöisen työtavan ansiosta olikin luontevaa ”vaatia” toimijoita ottamaan kantaa ja tekemään päätöksiä. Toisaalta annoin osallistujille valinnan mahdollisuuksia ehkä liikaakin. Ryhmän jäsenet eivät välttämättä aina tienneet, mitä heiltä odotetaan eivätkä sitä kautta osanneet osallistua työskentelyyn. Liika ”osallistavuus” siis vähensikin osallistumisen todellisia mahdollisuuksia.

Edellä kerrotut syyt johtivat siihen, että esityksen käsikirjoitus ei muotoutunut työskentelyn ohessa toivomallani tavalla. Jotta projekti saataisiin päätökseen, otin lopulta vastuulleni käsikirjoituksen kokoamisen. Draama oli ollut meille toiminnan väline, mutta tässä vaiheessa otin näytelmään ensi kerran kantaa taideteoksena. Loin esitykselle dramaturgian, joka omasta mielestäni oli toimiva ja esteettinen. Harjoittelimme valmiin käsikirjoituksen kanssa viisi kertaa. Näytelmä onnistui hienosti. Olimme harjoitelleet varsinaista teatteri-ilmaisua erittäin vähän, mutta siitä huolimatta kaikki kolme näytöstä olivat monipuolisia, sujuvia ja vapautuneita.

Onnistunutta osallisuutta

Projektia monimutkaisti se, että siinä oli säilytettävä opinnäytetyöltä vaadittava tutkimuksellisuus. Prosessia oli dokumentoitava huolella ja arvioitava lopuksi. Arviointi yhdessä ryhmän kanssa osoittautui mielenkiintoiseksi ja paljasti toiminnan päässeen alkuperäisiin tavoitteisiinsa.

Mittasin osallisuuden kokemuksia seuraavien aihealueiden kautta: 1. ryhmän jäsenen oma kokemus ideointiin osallistumisesta, 2. kokemus kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta, 3. kokemus oman mielipiteen huomioinnista päätöksenteossa ja 4. ryhmän tärkeys osallistujalle.

Arvioinnissa ryhmän jäsenet toivat esille, että kaikki olivat osallistuneet ideointiin. Mitä tahansa ehdotusta oli ollut lupa muokata ja ideoita oli hiottu sellaisiksi, että niiden toteuttaminen sopi kaikille. Osallistujien mukaan päätökset olivat olleet yhteisiä ja itse kunkin mielipide oli otettu huomioon. Kaikki toivat esille, että ryhmässä oli pyritty kuuntelemaan ja ymmärtämään muita.

Huomasin itsekin, että ajan myötä opimme kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiamme, ja sovittamaan omaa viestintäämme toisten viestintätaitoihin. Projektin edetessä ryhmän jäsenet kommunikoivat entistä enemmän keskenään ja roolini toimijoiden välisenä ”tulkkina” pieneni. Kuten teatterissa usein, myös tässä projektissa osallistujista tuli toiminnan myötä läheisiä toisilleen.

Projektissa mukana oleminen oli kaikille ainakin jollakin tapaa myönteinen kokemus. Toisille ryhmä oli tärkeämpi kuin toisille. Osa Kipinöiden maahanmuuttajajäsenistä kertoi, että ryhmään osallistuminen paransi heidän kielitaitoaan. He eivät kertoneet niinkään sanavaraston karttumisesta, vaan painottivat saaneensa lisää rohkeutta suomen puhumiseen ja uskoa omaan selviytymiseensä tilanteissa, joissa tarvitsevat kieltä:

”Ja minä nyt on helpompi voi mennä toinen paikkaan ja jotakin kysyä, koska ensin minä pelkäsin. Ja nyt minä tiedän, voin käyttää eri elejä... eleitä ja jotakin toinen tapa kysyä, koska minä olen teatteriryhmässä – –”

Kasvanut rohkeus, avoimuus ja kielitaito parantavat ilman muuta ihmisen valmiuksia liittyä yhteiskunnan eri toimintoihin. Liittymisen kautta mahdollistuvat myös uudet osallisuuden kokemukset.

Osallistaminen asenteena

Projektissa oli loppuun asti mukana vain viisi osallistujaa. Tutkimuksellisesti ajatellen otos ja aineisto ovat hyvin suppeat. On perusteltua pohtia kriittisesti, missä määrin Kipinöiden kokemuksista voidaan vetää johtopäätöksiä kokeilemani työtavan hyödyistä. Toisaalta laadullinen tutkimus, sosiaaliala ja teatterikasvatus ovat alueita, jotka tunnustavat yksilöiden tarinat ja kokemukset vähintään yhtä merkittäviksi kuin määrällisen vaikuttavuuden. Uskon, että kanssani samanlaisia työtapoja toteuttaneet voivat yhtyä saamiini tuloksiin.

Osallistavuus on ennen kaikkea asenne eikä siihen tarvita lähtökohtaisesti osallistavaa menetelmää, kuten devisingia. Tärkeää osallisuuteen pyrkivässä toiminnassa on mielestäni osanottajien kuunteleminen ja ymmärtämään pyrkiminen sekä päätöksenteko- ja valinnanmahdollisuuksien tarjoaminen. Monikulttuurisissa projekteissa olennaista olisi lisätä kohderyhmän jäsenten osallisuutta ottamalla heidät mukaan toiminnan suunnitteluun.

Monikulttuuriselle aikuisten teatteriryhmälle Joensuussa suunnitellaan jatkoa. Yhteistyöstä kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä maria.korkatti@gmail.com

Maria Korkatti

Kirjoittaja on teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK) ja sosionomi (AMK). Teksti pohjaa hänen lopputyöhönsä, joka on luettavissa verkossa http://publications.theseus.fi/handle/10024/49458

Tämä artikkeli on julkaistu Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä 3/2013. Julkaistuun artikkeliin liittyy valokuvia Kipinät-ryhmästä ja kolmen maahanmuuttajan haastattelut aiheesta "Voiko taide sopeuttaa vieraaseen kulttuuriin?". Lisäksi teksti löytyy Kipinät - The Sparkles -ryhmän blogista kipinat-ryhma.blogspot.fi

Randompullamusikaali leivottiin valmiiksi Puolangalla

(Laadin omaksi huvikseni ja teatteriryhmän ponnistelujen lehteen saattamiseksi tällaisen teatteriarvion. Juttu julkaistiin toisen otsikon alla Ylä-Kainuu-lehdessä 8.3.2012.)

Puolankalaisten nuorten voimin toteutettu Randompullamusikaali näki päivänvalon perjantaina 2. maaliskuuta. Musikaali esitettiin saman päivän aikana yhteensä neljä kertaa; kahdesti koululaisille ja kahdesti kaikille musikaalinnälkäisille. Neljäkymmenminuuttinen musikaali osoitti vaatineensa paljon työtä laajalta tekijäjoukolta.

Harrastajaproduktioiden arvioinnissa vaikeinta on näkökulman valinta. Teatteriprojekti näyttäytyy kovin erilaisena, kun sitä tarkastellaan osallistuvan harrastajan, ohjaajan tai katsojan näkökulmasta. Randompullamusikaalin ehdoton ansio on, että se ylipäänsä tehtiin. On upeaa, että Laura Tykkyläiseltä ja Eerika Kemppaiselta ohjaajina ei ole puuttunut kunnianhimoa toteuttaa musikaali. Kansalaisopiston kurssina toteutettu produktio antoi parillekymmenelle nuorelle erinomaisen tilaisuuden kartuttaa taitojaan näyttelemisen, musiikin, tanssin ja kaiken kaikkiaan tavoitteellisen ryhmätoiminnan saroilla. Musikaalin tekijät ovat hehkuttaneet hyvää ryhmähenkeään lehtien palstoilla. Yksi harrastajateatteriprojektin tärkeimmistä tehtävistä onkin tarjota osallistujille kannustava ja luova yhteisö, jossa voi turvallisesti heittäytyä kokeilemaan rajojaan. Katsojana olisin kuitenkin halunnut ryhmähengen välittyvän yleisöön asti. Vasta musikaalin lopussa nähty Pullarock antoi vihjeitä siitä hyvästä meiningistä, joka tekijöiden joukossa on vallinnut. Loppunumerossa yleisö pääsi näkemään esiintyjät vuorotellen vielä kerran ja iloitsemaan jokaisen persoonallisesta, hauskasta ja vapautuneesta tanssisoolosta.

Soittaminen Puolangalla osataan, ja tässäkin produktiossa livebändi antoi vankkumattoman pohjan tanssille ja laululle. Uudelleen sanoitetut ja sovitetut kappaleet syvensivät tarinan tunnelmia. Olisin mielelläni katsellut rooliasuihin pukeutuneita soittajia osana esitystä, mutta heidät oli piilotettu sermin taakse näyttämön sivuun. Kuten esityspaikkana toimineessa liikuntasalissa aina, haasteena oli saada laulu kuulumaan soiton yli. Tässä onnistuttiin paremmin kuin monissa salissa aiemmin pidetyissä musiikkiesityksissä. Mikä parasta, mikrofoni oli päätetty ojentaa lukuisille nuorille, jolloin yleisö sai huomata ryhmästä löytyvän laajan laulu- ja räppäystaidon. Näyttämölaulu on kuitenkin oma taiteenlajinsa, ja niinpä osuuksissaan onnistuivat parhaiten laulajat, jotka esiintyivät roolinsa kautta. Myös ilman mikrofonia toteutetut puheäänet olivat selkeitä, mikä ei ole itsestään selvyys. Vilkkuvat ja vääriin aikoihin syttyvät ja sammuvat näyttämövalot häiritsivät näytelmää.

Musikaalin parasta antia olivat rohkeat suoritukset, joihin lopun tanssisoolot lukeutuivat. Jenni Heikkisen ja Anne Keräsen roolityöt olivat nautinnollista katsottavaa, sillä niissä uskallettiin olla juuri niin hölmöjä kuin roolit vaativat. Tämä teki kyseisistä hahmoista myös näytelmän hauskimpia. Niin ikään Jere Kanervan häpeilemätöntä lavaolemusta oli ilo katsella. Rumpuja soittaneesta ja koiran pienen roolin tehneestä Oskari Haapalaisesta saisi näyttelijänä irti enemmänkin. Emma Kurtti ylsi haastavassa pojan roolissaan muun rosvojoukon tasolle. Oli ihailtavaa, että kaikki nuoret näyttelijät taipuivat tanssiin, joka teatteriharrastajienkin parissa on usein arkailtu laji. Eerika Kemppainen tanssinohjaajana oli onnistunut saamaan esiintyjiin monipuolista liikettä, joskin jotkut koreografiat olisivat paremmin sujuakseen vaatineet joko yksinkertaistamista tai muutaman lisäharjoituksen. Monen näyttelijän ja tanssijan roolisuoritus olisi noussut uudelle tasolle, kun ilmaisun ykkösasiaksi olisi nostettu hullutteleva heittäytyminen ja vasta toiselle sijalle oikeat askeleet, puhdas laulu ja muut tekniset seikat. Randompullamusikaali ei tyylilajinsa vuoksi olisi kärsinyt pienestä ylinäyttelemisestäkään.

Randompullalaiset olisivat luultavasti hyötyneet pidemmästä esityskaudesta, jolloin esiintymiseen olisi ehtinyt kehittyä varmuutta ja saatu palaute olisi auttanut hiomaan kokonaisuutta. Musikaalin arvoa nosti ryhmän itsensä tekemä käsikirjoitus, joka ei sortunut sisäpiirivitsien viljelyyn.

Randompullamusikaali. Puolangan kansalaisopisto. Kaikki näytökset 2.3.2012.

Ohjaus ja sovitukset: Laura Tykkyläinen

Koreografiat ja tanssinopetus: Eerika Kemppainen

Käsikirjoitus: Susanna Kähkösen juonen pohjalta Susanna Kähkönen, Larissa Väisänen, Eerika Kemppainen, Saanamari Väisänen, Justiina Mäkäräinen, Miia Seppänen ja Laura Tykkyläinen

Rooleissa: Vilma Nissinen, Anne Keränen, Justiina Mäkäräinen, Julia Pirttijärvi, Larissa Väisänen, Pinja Heikkinen, Miia Seppänen, Monika Manninen, Jenni Heikkinen, Susanna Kähkönen, Emma Kurtti, Santeri Rahkamaa, Jere Kanerva, Oskari Haapalainen.

Bändi: Oskari Haapalainen, Tiia Keskimaa, Aatu Ruokolainen, Hanna-Kerttu Sarsila, Katja Kemppainen, Kaisa Holappa, Justiina Mäkäräinen, Anne Keränen, Larissa Väisänen.