Tuhannessa merkissä: Kello tikittää

Kuka: Kesäteatteri Tammenranta, käsikirjoitus Markku Hyvönen, ohjaus Jukka Kolehmainen
Mitä: Kello tikittää
Missä: Vehmasmäki, Liljantie 19, Kuopio
Katsottu: ke 20.7.2016
Muuta: Kyseessä on näytelmän kantaesitys (ensi-ilta 1.7.2016). Saman tekstin toteuttaa myös puolankalainen Askanmäen kesäteatteri otsikolla Sitä saa mitä tilaa (ensi-ilta 13.7.2016). Väliajalla myytyjen arpojen tuotolla rahoitetaan lasten ja nuorten teatteritoimintaa Vehmasmäen nuorisoseurassa.
Väliaikavegaani: Nopealla vilkaisulla kahviosta on saatavana kahvia, teetä ja mehua. Lisäksi teatterin kioskissa oli joitain vegaanillekin sopivia herkkuja, kuten limppareita ja lakritsia.


Näytelmä lähti liikkeelle tasaisen varmasti. Vauhtiin päästiin hieman ennen ensimmäisen puoliajan loppua, kun luksusseniorikodin asukkaat alkoivat toden teolla hoitaa talon raha- ja ihmissuhdeasioita kuntoon.

Esitys on roolitettu onnistuneesti. Jokainen näyttelijä teki hahmonsa mittaisen roolityön. Pieniä kompasteluja vuorosanoissa oli, mutta kokonaisuutta ne eivät häirinneet. Työryhmän keskinäinen tasaisuus teki katsomiskokemuksesta miellyttävän. Ryhmästä löytyi laulutaitoa, ja taustanauhan päälle laulaminen sujui pääasiassa hyvin.

Markku Hyvösellä on kyky tehdä näytelmiä, jotka ilahduttavat sekä "perinteisen" kesäteatterielämyksen etsijöitä että puskafarssin kammoksujia. Upouuden tekstin sanailu oli sujuvaa, mutta jotkut sutkaukset tuntuivat jo vanhoilta. Arvatenkin työryhmän lisäämä Pokémon Go -viittaus upposi yleisöön.

Loppuratkaisut olivat jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta liikuttivat silti tämän katsojan jopa kyyneliin. Esitys toimi oivallisena starttina kesäteatterikaudelleni!


Yritän harjoitella tiivistä kirjoittamista rajoittamalla tekstejäni noin tuhanteen merkkiin. Merkkimäärä koskee varsinaista tekstiosuutta, ei esimerkiksi näytelmästä annettuja taustatietoja.

Tuhannessa merkissä: Jo vain, rouva ministeri

Kuka: Askanmäen kesäteatteri, ohjaus Hilkka Oikarinen
Mitä: Jo vain, rouva ministeri (tekstin alkuperäisnimi Jo vain, herra ministeri)
Missä: Askanmäen kesäteatteri, Askanmäentie 25, Puolanka
Katsottu: harjoituksissa ti 7.7. ja ensi-illassa to 9.7.2015
Muuta: Näytelmä on alun perin nimeltään Jo vain, herra ministeri. Muun muassa Bomban kesäteatteri Nurmeksessa on valinnut saman näytelmän tämän kesän ohjelmistoonsa.

Väliaikavegaani: Ainakin kahvi ja tee sopivat vegaanille, kaikkien tarjottavien raaka-aineluetteloita en kysellyt. Ryhmät voivat tilata etukäteen kahvitarjoilun ja ruoan. Tilauksen yhteydessä voi neuvotella sopivista raaka-aineista.

Näytelmässä yllätti, että perinteinen kesäteatterihuumori oli onnistuttu tuomaan esiin raikkaalla tavalla ja vanhatkin vitsit jaksoivat naurattaa. Ansionsa tässä oli sekä käsikirjoituksella että näyttämöllepanolla. Teksti sisälsi toki perinteisiä elementtejä poliitikon ja pienen kylän väen vastakkainasettelusta aina mieheen mekossa, mutta ripotteli väliin tuoreempiakin mausteita. Näin kokonaisuus pysyi kiinnostavana. Näyttelijät tekivät roolinsa aidosti ja lämmöllä, hahmojen perinteisyydestä huolimatta.

Kulmakivet olivat paikoillaan: liikkuminen oli ripeää, äänentoisto helpotti kuulemista ja roolityöt olivat tasapainossa keskenään. Nämä eivät ole harrastajateatterissa itsestäänselvyyksiä, etenkään Askanmäen kaltaisella valtavan kokoisella näyttämöllä. Muutamissa kohdissa tosin kaipasin näyttelijäntyöstä tukea siihen, kuka milloinkin on äänessä – äänentoisto hämää.

Työryhmän monipuolista osaamista osoitti myös livemusiikki, jota tarjoiltiin sopivina annoksina tekstin lomassa.

Yritän harjoitella tiivistä kirjoittamista rajoittamalla tekstejäni noin tuhanteen merkkiin. Merkkimäärä koskee varsinaista tekstiosuutta, ei esimerkiksi näytelmästä annettuja taustatietoja.

Tuhannessa merkissä: Kirsikkatahra

Kuka: Perijuuri, ohjaus Vilja Itkonen
Mitä: Kirsikkatahra
Missä: Artpark Joensuu, Hasanniementie 15
Katsottu: la 1.8.2015
Muuta: Produktiota oli mahdollista rahoittaa etukäteen joukkorahoituksella. Vastineeksi rahoituksesta saattoi saada esimerkiksi tunnelmallisen nuotiokahvi- ja keskusteluhetken työryhmän kanssa esityksen jälkeen. Kokemus oli hieno!
Väliaikavegaani: Artparkissa sijaitsevasta Aurinko Cafésta saa ainakin vegaanisia sorbetteja ja Reilun kaupan kahvia ja teetä.


Nimen perusteella odotin kertomusta naiseksi kasvamisesta. Sen sijaan Kirsikkatahra kävi läpi Elias Lönnrotin elämäntarinaa istuttaen siihen osia Anton Tšehovin Kirsikkapuistosta.

Rikkaassa esityksessä katsojaa kutkuteltiin niin älyn ja oivalluksen kuin tunteen tasolla. Tšehovin repliikit oli puettu uusiin, herkullisiin sävyihin ja yhteyksiin. Lönnrotin elämäntyön merkitys avautui minulle uudella tavalla, kun jännitin, ehtiikö monitoimimies pelastaa laulut unholalta – ja kajaanilaiset kuolemantaudeilta. Vaikka taiteessa kaikkea ei tarvitse ymmärtää, minua jäi askarruttamaan, mitä tarkoitettiin valkoisen paidan pukemisella Kuoleman ylle.

Ympäristöineen, pukuineen ja lavasteineen esitys oli visuaalisesti todella kaunis. Pääasiassa nojattiin silti näyttelijöiden ilmaisuun. Hyvä niin, sillä työryhmä taipui tyylilajista toiseen vaivatta. Kesäteatterilavojen klassikkorekvisiitta, auto, oli otettu mukaan hykerryttävällä tavalla. Toivottavasti Perijuurelta nähdään pian jotain yhtä mielenkiintoista!


Yritän harjoitella tiivistä kirjoittamista rajoittamalla tekstejäni noin tuhanteen merkkiin. Merkkimäärä koskee varsinaista tekstiosuutta, ei esimerkiksi näytelmästä annettuja taustatietoja.

Tuhannessa merkissä: Viimeisen vuoron matkustajat

Kuka: Joensuun ylioppilasteatteri, ohjaus Marja Kuokkanen
Mitä: Viimeisen vuoron matkustajat
Missä: Artpark Joensuu, Hasanniementie 15
Katsottu: la 27.6.2015
Muuta: Näytelmä on osa Joensuun ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlintaa. YT on toteuttanut näytelmän jo vuonna 2005, jolloin ohjaaja Kuokkanen oli itse näyttämöllä. Käsiohjelmassa hän kertoo tarttuneensa tekstiin uudelleen, koska halusi "tehdä sen paremmin".

Väliaikavegaani: Artparkissa sijaitsevasta Aurinko Cafésta saa ainakin vegaanisia sorbetteja ja Reilun kaupan kahvia ja teetä.


Näytelmä seuraa yhden päivän tapahtumia syrjäisen kylän kaljakuppilassa. Elämää pitäjään tuovat junarata ja junan kuljettamat harvalukuiset matkustajat.

Kylän tyhjyys ja tylsyys, kyläläisten omituisuudet ja päivän tapahtumat ulottuvat absurdiuteen saakka. Kokonaisuus on silti kumman uskottava: alueellisen tasa-arvon ja tulonsiirtojen epäonnistuminen näyttää varmasti juuri tältä.

Vähäeleinen toteutus puree niin rekvisiitassa kuin lauluissa. Laulut jäävät kuitenkin irrallisiksi, koska niiden sanoista ei saa aina selvää. Toiminta antaa hahmoista melko yksipuolisen kuvan, mutta katsojan mieli rakentaa vaivatta jokaiselle tarinan. Menneisyyttä avataan yksinpuheluissa, jotka toimivat ainakin eturiviin.

Kun tapahtumat alkavat kärjistyä, näytelmä herää eloon. Juoni tulee näkyväksi. Näyttelijät valpastuvat ja heidän intensiteettinsä saa katsojan mukaansa. Samaa tunnetta olisin kaivannut esityksen alkupuoliskolle. Loppuratkaisu on yllättävä, helpottava ja istuu valittuun tyyliin.


Yritän harjoitella tiivistä kirjoittamista rajoittamalla tekstejäni noin tuhanteen merkkiin. Merkkimäärä koskee varsinaista tekstiosuutta, ei esimerkiksi näytelmästä annettuja taustatietoja.

Saapasjalkakissa ja ihmeellinen papupuu

Siirrän vanhan, 1.12.2009 Facebookissa julkaisemani tekstin tänne, muiden teatteriarvioiden joukkoon.

***

Kävin katsomassa Joensuun kaupunginteatterin näytelmän Saapasjalkakissa ja ihmeellinen papupuu sateisena torstaina 26.11.2008. Aamupäivänäytökseen tiensä olivat löytäneet muutamat koululuokat, yksi äiti lastensa kanssa, yhdet isovanhemmat lapsenlapsensa kanssa ja minä.

Näytelmässä oli yhdistetty aineksia klassikkosaduista Saapasjalkakissa sekä Jaakko ja pavunvarsi. Molempien satujen tuntijalle uusi tarina oli hämmentävä, yllättävä ja toimiva. Mietityttämään jäi ainoastaan, miksi Jaakko oli tarpeen esitellä Carabassin markiisiksi. Päällimmäiseksi muistoksi kuitenkin nousee näytelmän mukaansatempaavuus, jossa kaikilla juonellisilla yksityiskohdilla ei ole ratkaisevan suurta merkitystä.

Eniten tässä esityksessä pidin siitä, ettei siinä ollut yritetty päästä helpolla. Tietyn teatteriyleisön parissa kaupunginteattereilla on usein maine ennalta-arvattavien roolitusten ja tylsien toteutusten tuottajana. Upouuden tekstinsä lisäksi Saapasjalkakissa ja ihmeellinen papupuu loisti vaihtuvien kulissien ja rekvisiitan määrällä, oivaltavalla puvustuksella sekä hauskoilla fyysisillä roolitöillä. Yleisöä nauratti erityisesti Markku Maasillan esittämä dramaattinen Jaakon äiti. Itseäni sykähdytti Seppo Timosen kauko-ohjattaviin autoihin ihastuva kuningas.

Tarinaa eteenpäin luotsasivat katsojien kaverihahmoinakin toimineet Anna Ojanne, Hans Stigzelius ja Lassi Uimonen. He olivat saaneet tehtäväkseen lukuisten pienten sivuroolien esittämisen ja heidän työnsä toikin lavalle elämää, jopa joukkoja. Sen sijaan näytelmän nimihahmo, Saapasjalkakissa, jäi mielestäni jonkinlaisen altavastaajan osaan. Vaikka koko kehyskertomus perustuikin Saapasjalkakissan kohtaloon, ei kissa onnistunut olemaan riittävän karismaattinen pitääkseen omaa kertomustaan näytelmän vahvana punaisena lankana. Sen sijaan katojan saivat puolelleen kertomuksen sisäiset tapahtumat ja hahmot.

Esitykseen oli sisällytetty muutamia silmänkääntötemppuja, jotka oli ilahduttavasti sidottu luonnollisiksi osiksi tarinaa. Pienet katsojan jujutukset toivat näytelmään erinomaisesti sadun tuntua. Vielä nytkään en tiedä, miten Jaakko kiipesi pitkin pavunvartta ja siinä samassa ilmestyi näyttämön alta luukusta, tai miten punainen kangaspala muuttui uunissa Jaakon äidiksi muutamassa sekunnissa. Parasta oli, ettei temppuja alleviivattu, vaan katsojalle jäivät tajuamisen ja ihmetyksen riemut.

Näytelmän lopussa itkin, koska olin niin vaikuttunut tästä runsaasta ja värikkäästä lapsille suunnatusta esityksestä. Paljon pisteitä Joensuun kaupunginteatterille rohkeasta, uudesta lastentuotannosta.

Peter Panin lennättämänä kohti brittiläistä jouluteatteriperinnettä

Christmas pantomime tai Christmas panto eli joulupantomiimi on osa brittiläistä teatteriperinnettä. Joulun aikaan teatterituotantoyhtiö jos toinenkin Iso-Britanniassa ottaa ohjelmistoonsa pantomiimin, jolla ei nimestään huolimatta ole mitään tekemistä äänettömästi esitetyn mimiikan kanssa.

Joulupantomiimi on nykyisellään useimmiten tutusta sadusta tai kansankertomuksesta tehty koko perheen näytelmä. Tyypillisiä tarinoita ovat esimerkiksi Jaakko ja pavunvarsi, Tuhkimo, Peter Pan ja Suomessa tuntemattomampi Dick Whittington and his cat. Pantomiimi sisältää musiikkia, tanssia ja viittauksia ajankohtaisiin asioihin. Olennainen osa esitystä on yleisön osallistuminen esitykseen esimerkiksi yhteislauluin ja huudoin. Roolihahmot ovat tyypiteltyjä "hyviksiä" ja "pahiksia". Suomessa vastaavaa tyylilajia olen nähnyt teekkarispeksissä.

Kävin tänä jouluaattona katsomassa Peter Pan -joulupantomiimin Lontoon Richmond Theatressa. Koska Lontoon lukemattomista näytelmävaihtoehdoista olisi ollut muutoin mahdoton valita sopivaa esitystä, päädyin mainoksen kautta hankkimaan liput näytelmään, jonka vetonaulana oli Henry Winkler. Nuoruuteni Onnen päivät -ihastus esiintyi Kapteeni Koukun roolissa. Muissa rooleissa nähtiin aikuisia ammattinäyttelijöitä ja lapsivahvistuksia oli saatu ilmaisutaitokoulusta. Elävä orkesteri huolehti näytelmän musiikista.

Luulin, että Hollywood-staralle hurrattaisiin hänen astuessaan ensi kertaa lavalle. Kävikin päinvastoin; yleisö buuasi spontaanisti aina, kun Koukku saapasteli koreassa asussaan näyttämölle. Kapteeni herkutteli useaan otteeseen buuauksilla kyselemällä yleisöltä: "You just love me, don't you?" (Te rakastatte minua, ettekö rakastakin?") Näytelmän hyvikset, erityisesti Peter Pan ja Helinä-keiju, saivat sen sijaan katsojilta aplodeja, kannustusta ja neuvoja tiukoissa tilanteissa. Yleisö pääsi osallistumaan myös Kapteeni Koukun oikean (tai vasemman) käden, Mr. Smeen, avustuksella. Merirosvo opetti jo näytelmän alkupuolella tervehdyshuudon. Joka kerran, kun Mr. Smee asteli lavalle, hän huikkasi: "Ohoi, merimiestoverit!", johon yleisö hihkaisi yhteen ääneen: "Ohoi, Mr. Smee!"

Näytelmä kaikkineen oli harmitonta viihdettä, mutta laadukasta sellaista. Juonen kannalta keskeisimmät käänteet, kuten se, kun Helinä juo myrkkyä Peterin puolesta tai se, kun Kapteeni Koukku saa surmansa, näytettiin rivakasti ilman suurta tunteellista petausta. Syvällisen pohdiskelun, roolihahmojen monipuolisuuden tai viestin välittämisen sijaan yleisöä ihastutettiin tanssilla, laululla ja lennättämällä roolihahmoja valjaissa. Nauruja otettiin irti muun muassa viittauksella ajankohtaiseen What Does The Fox Say -kappaleeseen ja totta kai näytelmässä kuultiin Henry Winklerin Fonzie-hahmon kuuluisa "Heyyy." Kaikkia näytelmän verbaalisia koukkuja en ymmärtänyt, mutta se ei haitannut esityksen seuraamista. Roolitöiden tasalaatuisuus oli hienoa katseltavaa. Kaikki esiintyjät tv-tähdistä lapsinäyttelijöihin toimivat yhdessä virheettömästi. Pantomiimin käsiohjelma antoi kiinnostavaa lisätietoa näyttelijöiden koulutustaustoista ja menneistä rooleista, kuin myös pantomiimin historiasta ja tuotantoprosessista.

Iloa saatiin varsinaisen näytöksen päätyttyäkin. Ensin Mr. Smee luki yleisön jäsenille osoitettuja syntymäpäiväonnitteluja, joita ilmeisesti tuttavat olivat saaneet toimittaa etukäteen teatterille. Tämän jälkeen Mr. Smeen haastataltaviksi näyttämölle pääsi neljä lasta yleisön joukosta. Vastaukset saivat näyttelijän tottuneessa käsittelyssä humoristisen sävyn. Smee kysyi esimerkiksi 5-vuotiaalta pojalta, kenen kanssa tämä oli tullut teatteriin. Kun poika vastasi, ettei tiedä, Smee kuittasi sanomalla "Ai! Ovet olivat auki, joten päätit vain vaeltaa sisälle." Toiselta lapselta kysyttiin, mitä hän oli toivonut joululahjaksi, hän takelteli ja sai sanotuksi vain: "Hyvää joulua." Tämänkin tilanteen Smee pelasti kommentoimalla: "Ai! Minä toivoin kyllä lahjoja. Mutta toivottavasti saat, mitä toivoit." Tietysti myös yleisö sympatiseerasi lasten hellyttäviä vastauksia huokauksilla ja aplodeilla. Näytös päättyi Mr. Smeen, lasten ja koko yleisön reippaaseen yhteislauluun What Shall We Do with A Drunken Sailor.

Teatterikäynti ja vierustoverin paikalta näytöksen jälkeen löytynyt pramea, maksullinen käsiohjelma tarjosivat hyvän oppitunnin itselleni hieman vieraaseen teatteritraditioon. Esitys sai jälleen kerran pohtimaan teatterin taiteellisuuden ja viihteellisyyden pintoja. Olen yleensä jykevästi sitä mieltä, että näytelmässä on aina oltava jotain syvyyttä, jotain sanomaa, jotain "kotiin vietävää". Että hauskaa pitää tehdä, mutta älykkäästi. Nautittuani sujuvasta monien eri taitojen näytteestä kauniissa viktoriaanisessa teatterirakennuksessa, tömistettyäni jalkojani, huudettuani yläparvelta "Ohoi, Mr. Smee!", ratkaistuani käsiohjelman pulmatehtävät ja päädyttyäni kirjoittamaan tämän tekstin alan arvella, että ehkä teatterista on välillä kiva viedä kotiin jotain keveää.

p.s. Virallisia esityskuvia löytyy teatterin julkiselta Facebook-sivulta https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10152065746490944.1073741862.149893485943&type=1

Lähteet:
Wikipedia, http://en.wikipedia.org/wiki/Pantomime
The Magical Book of Panto 2013/14 (näytelmän käsiohjelma)

Randompullamusikaali leivottiin valmiiksi Puolangalla

(Laadin omaksi huvikseni ja teatteriryhmän ponnistelujen lehteen saattamiseksi tällaisen teatteriarvion. Juttu julkaistiin toisen otsikon alla Ylä-Kainuu-lehdessä 8.3.2012.)

Puolankalaisten nuorten voimin toteutettu Randompullamusikaali näki päivänvalon perjantaina 2. maaliskuuta. Musikaali esitettiin saman päivän aikana yhteensä neljä kertaa; kahdesti koululaisille ja kahdesti kaikille musikaalinnälkäisille. Neljäkymmenminuuttinen musikaali osoitti vaatineensa paljon työtä laajalta tekijäjoukolta.

Harrastajaproduktioiden arvioinnissa vaikeinta on näkökulman valinta. Teatteriprojekti näyttäytyy kovin erilaisena, kun sitä tarkastellaan osallistuvan harrastajan, ohjaajan tai katsojan näkökulmasta. Randompullamusikaalin ehdoton ansio on, että se ylipäänsä tehtiin. On upeaa, että Laura Tykkyläiseltä ja Eerika Kemppaiselta ohjaajina ei ole puuttunut kunnianhimoa toteuttaa musikaali. Kansalaisopiston kurssina toteutettu produktio antoi parillekymmenelle nuorelle erinomaisen tilaisuuden kartuttaa taitojaan näyttelemisen, musiikin, tanssin ja kaiken kaikkiaan tavoitteellisen ryhmätoiminnan saroilla. Musikaalin tekijät ovat hehkuttaneet hyvää ryhmähenkeään lehtien palstoilla. Yksi harrastajateatteriprojektin tärkeimmistä tehtävistä onkin tarjota osallistujille kannustava ja luova yhteisö, jossa voi turvallisesti heittäytyä kokeilemaan rajojaan. Katsojana olisin kuitenkin halunnut ryhmähengen välittyvän yleisöön asti. Vasta musikaalin lopussa nähty Pullarock antoi vihjeitä siitä hyvästä meiningistä, joka tekijöiden joukossa on vallinnut. Loppunumerossa yleisö pääsi näkemään esiintyjät vuorotellen vielä kerran ja iloitsemaan jokaisen persoonallisesta, hauskasta ja vapautuneesta tanssisoolosta.

Soittaminen Puolangalla osataan, ja tässäkin produktiossa livebändi antoi vankkumattoman pohjan tanssille ja laululle. Uudelleen sanoitetut ja sovitetut kappaleet syvensivät tarinan tunnelmia. Olisin mielelläni katsellut rooliasuihin pukeutuneita soittajia osana esitystä, mutta heidät oli piilotettu sermin taakse näyttämön sivuun. Kuten esityspaikkana toimineessa liikuntasalissa aina, haasteena oli saada laulu kuulumaan soiton yli. Tässä onnistuttiin paremmin kuin monissa salissa aiemmin pidetyissä musiikkiesityksissä. Mikä parasta, mikrofoni oli päätetty ojentaa lukuisille nuorille, jolloin yleisö sai huomata ryhmästä löytyvän laajan laulu- ja räppäystaidon. Näyttämölaulu on kuitenkin oma taiteenlajinsa, ja niinpä osuuksissaan onnistuivat parhaiten laulajat, jotka esiintyivät roolinsa kautta. Myös ilman mikrofonia toteutetut puheäänet olivat selkeitä, mikä ei ole itsestään selvyys. Vilkkuvat ja vääriin aikoihin syttyvät ja sammuvat näyttämövalot häiritsivät näytelmää.

Musikaalin parasta antia olivat rohkeat suoritukset, joihin lopun tanssisoolot lukeutuivat. Jenni Heikkisen ja Anne Keräsen roolityöt olivat nautinnollista katsottavaa, sillä niissä uskallettiin olla juuri niin hölmöjä kuin roolit vaativat. Tämä teki kyseisistä hahmoista myös näytelmän hauskimpia. Niin ikään Jere Kanervan häpeilemätöntä lavaolemusta oli ilo katsella. Rumpuja soittaneesta ja koiran pienen roolin tehneestä Oskari Haapalaisesta saisi näyttelijänä irti enemmänkin. Emma Kurtti ylsi haastavassa pojan roolissaan muun rosvojoukon tasolle. Oli ihailtavaa, että kaikki nuoret näyttelijät taipuivat tanssiin, joka teatteriharrastajienkin parissa on usein arkailtu laji. Eerika Kemppainen tanssinohjaajana oli onnistunut saamaan esiintyjiin monipuolista liikettä, joskin jotkut koreografiat olisivat paremmin sujuakseen vaatineet joko yksinkertaistamista tai muutaman lisäharjoituksen. Monen näyttelijän ja tanssijan roolisuoritus olisi noussut uudelle tasolle, kun ilmaisun ykkösasiaksi olisi nostettu hullutteleva heittäytyminen ja vasta toiselle sijalle oikeat askeleet, puhdas laulu ja muut tekniset seikat. Randompullamusikaali ei tyylilajinsa vuoksi olisi kärsinyt pienestä ylinäyttelemisestäkään.

Randompullalaiset olisivat luultavasti hyötyneet pidemmästä esityskaudesta, jolloin esiintymiseen olisi ehtinyt kehittyä varmuutta ja saatu palaute olisi auttanut hiomaan kokonaisuutta. Musikaalin arvoa nosti ryhmän itsensä tekemä käsikirjoitus, joka ei sortunut sisäpiirivitsien viljelyyn.

Randompullamusikaali. Puolangan kansalaisopisto. Kaikki näytökset 2.3.2012.

Ohjaus ja sovitukset: Laura Tykkyläinen

Koreografiat ja tanssinopetus: Eerika Kemppainen

Käsikirjoitus: Susanna Kähkösen juonen pohjalta Susanna Kähkönen, Larissa Väisänen, Eerika Kemppainen, Saanamari Väisänen, Justiina Mäkäräinen, Miia Seppänen ja Laura Tykkyläinen

Rooleissa: Vilma Nissinen, Anne Keränen, Justiina Mäkäräinen, Julia Pirttijärvi, Larissa Väisänen, Pinja Heikkinen, Miia Seppänen, Monika Manninen, Jenni Heikkinen, Susanna Kähkönen, Emma Kurtti, Santeri Rahkamaa, Jere Kanerva, Oskari Haapalainen.

Bändi: Oskari Haapalainen, Tiia Keskimaa, Aatu Ruokolainen, Hanna-Kerttu Sarsila, Katja Kemppainen, Kaisa Holappa, Justiina Mäkäräinen, Anne Keränen, Larissa Väisänen.