Tavara-ahdistus

Tavarat ahdistavat minua koko ajan enemmän. Kotonani on yksinkertaisesti liikaa esineitä. Minun ja avopuolisoni  67 neliön asunto ei ole tupaten täynnä, mutta silti silmiini osuu jatkuvasti asioita, joita voisi olla vähemmän. Takkeja, kenkäpareja, juomalaseja, pöytäliinoja, jääkaappimagneetteja. Toiset esineet ahdistavat vähemmän kuin toiset. Täyden kirjahyllyni teokset eivät juuri häiritse, puolisoni cd-kokoelma ei vaivaa lainkaan.

Tavaroista eroon pääseminen on helpommin sanottu kuin tehty. Aika ajoin päätän, että nyt inventoin vaikkapa astiakaappini tai sen ahdistavan laatikon vessan kaapissa. Lajittelun tuloksena ei yleensä juurikaan löydy kierrätykseen tai roskiin joutavia esineitä. Vaikka tiedän, että vähemmälläkin tulisin toimeen, ymmärrän, että on kätevää omistaa yli kaksi juomalasia ja lautasta. Kaikille esineille ei ole käyttöä juuri tässä elämäntilanteessa. Omistan esimerkiksi lihalämpömittarin, jota en ole koskaan käyttänyt. Mielestäni siitä ei kuitenkaan ole järkevää luopua nyt, koska todennäköisesti joku päivä ostan vielä kinkun ja tarvitsen mittaria. Voi olla, että en silti ole järkevä, olen vain jalostanut klassisen "tätähän voi joskus vielä tarvita" -ajattelun uuteen muotoon.

Kun asuin Etelä-Afrikassa kolme kuukautta, minulla oli mukanani omaisuutta yhden matkalaukullisen ja yhden repullisen verran. Olo oli kevyt, ei lainkaan samanlainen kuin kotona tavaran keskellä. Käytin ja pesin samoja vaatteita moneen otteeseen eikä ongelmia sen suhteen, mitä laittaa päällensä, pahemmin ollut. Muutamia vaatekappaleita en käyttänyt koko matkan aikana. En kaivannut cd-levyjäni - kaikki musiikkini oli tietokoneella mukanani. En kaivannut kirjojani enkä edes rakkaita pehmolelujani, jotka Sininallea lukuunottamatta olivat Suomessa. Toisin kuin kotona, en tuntenut ahdistusta siitä, että pitäisi olla järjestelemässä tavaroitani kirpparilaatikoihin. Kun palasin Suomeen ja kotiin, tavara-ahdistus iski jälleen. Huomasin todella olevani onnellisempi vähemmän tavaran ympäröimänä.

Elämäni projektina on siis vähentää tavaroita ympärilläni. Yhtäältä se tarkoittaa liiasta ja turhasta omaisuudesta luopumista. Se ei kuitenkaan riitä, ellei tavaravirta ovesta sisälle kotiini heikkene. Olen todella kiitollinen avopuolisolleni, joka on opettanut minua harkitsemaan huolellisesti jokaista ostostani. "Tarvitko sitä oikeasti? Pärjäätkö ilman?" hän kysyy, nykyään jo pääni sisällä ollessani yksin kaupassa. Useimmiten totuudenmukainen vastaus on: "En tarvitse. Pärjään ilman."

Teatteri-ilmaisun opetuksen välttämättömyydestä Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa

Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu on Suomen pohjoisin oppilaitos, jossa voi opiskella teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Tämä seikka vaikutti omaan päätökseeni opiskelupaikan valinnasta. Esittävän taiteen koulutuksen ja kotipaikkakuntani Puolangan välimatka on noin 300 kilometriä. Matka oli riittävän lyhyt, jotta pystyin opiskellessani säilyttämään yhteyden Puolankaan. Yhteyden ansiosta työskentelin Puolangalla erilaisissa teatteri-ilmaisun ohjaajan tehtävissä koko opiskeluni ajan ja vielä valmistuttuanikin. Noin 3000 asukkaan Puolanka kiinnittyi myös opinnäytetyöhöni, kun tutkin yhteisöllisyyden syntyä, ilmenemistä ja merkitystä kesäteatteriharrastajaryhmässä samalla, kun ohjasin taiteellista opinnäytetyötäni puolankalaiseen Askanmäen kesäteatteriin.

Suomen pohjoisimmalla esittävän taiteen ammattikorkeakoululla on tärkeä alueellinen merkitys. Sijaintinsa puolesta Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulu on lähin teatteri-ilmaisun ohjaajia kouluttava oppilaitos ainakin Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntien asukkaille. Opiskelu Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa antaa näistä maakunnista kotoisin oleville opiskelijoille mahdollisuuden kouluttautua edes jokseenkin lähellä kotipaikkakuntaansa ja säilyttää yhteyden näihin kuntiin, joita usein pidetään Suomen syrjäseutuina. Harvasta asutuksesta huolimatta näillä alueilla elää ihmisiä, jotka haluavat ja tarvitsevat teatterialan ammattilaisten taitoja. Tarvetta on ammattimaiselle ilmaisutaidon opetukselle, harrastajateatteriohjaukselle ja teatterin muiden osa-alueiden osaamiselle. Usein teatteri-ilmaisun ohjaaja toimii paitsi ohjaajana, myös esimerkiksi puku- ja lavastesuunnittelijana, maskeeraajana, valo- ja ääniajajana ja markkinoijana – jopa yhden tuotannon sisällä! Monipuolinen koulutus antaa tähän mahdollisuuden. Teatteri-ilmaisun ohjaaja saattaa olla paikkakuntansa ainoa teatterialan ammattilainen, jota konsultoidaan erilaisissa tuotannoissa ja laitehankinnoissa. Kasvavassa määrin tarvitaan soveltavan draaman osaamista esimerkiksi sosiaalialan ympäristöissä ja työhyvinvointipalveluissa. Nykyiset sosionomiopintoni ovat osoittaneet, että myös sosionomiopiskelijoita koulutetaan käyttämään soveltavan taiteen taitoja yksilöiden ja ryhmien kanssa. Sosionomi ei tästä huolimatta ole taidealan ammattilainen, toisin kuin teatteri-ilmaisun ohjaaja. Siksi teatteri-ilmaisun ohjaajalla on oma, erityinen paikkansa ammattien kentällä. Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa opiskellut teatteri-ilmaisun ohjaaja on nimenomaan soveltavan, osallistavan ja yhteisöistä lähtöisin olevan teatterin ammattilainen, joka monipuolisella osaamisellaan pystyy rikastamaan hyvin monenlaisten ryhmien toimintaa ja tukemaan esimerkiksi sosiaali- ja terveysalojen ammattilaisten työtä.

Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun esittävän taiteen koulutusohjelma korosti ainakin omana opiskeluaikanani Suomen harvaan asuttuja alueita työkenttänä, joka kaipaa ja pystyy työllistämään teatteri-ilmaisun ohjaajia. Opiskelijoita kannustettiin toteuttamaan erilaisia teatteriprojekteja myös opiskelukaupunki Kokkolan ulkopuolella. Monet opiskelijat ovat juuri opiskeluaikanaan muodostaneet työelämäkontakteja eri puolille Suomea ja työllistyneet myöhemmin kontaktien kautta. Työelämän edustajille yksikin tuttu teatteri-ilmaisun ohjaaja tarjoaa laajan kulttuurialojen ammattilaisten verkoston. Oman kokemukseni mukaan Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulusta valmistuneet teatteri-ilmaisun ohjaajat ilmoittelevat toisilleen avoimista työpaikoista ja antavat työnantajille kollegoidensa yhteystietoja, mikäli eivät itse pysty ottamaan vastaan tarjottua työtä. Näin töille löytyy tekijöitä ja tekijöille töitä.

Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa tarvitaan edelleen teatteri-ilmaisun ohjaajien koulutusta. Oppilaitos kouluttaa monitaitoisia ammattilaisia koko Suomen, erityisesti harvaan asuttujen alueiden tarpeisiin. Noin kymmenvuotisen historiansa aikana ammattikorkeakoulumuotoinen teatteri-ilmaisun opetus Keski-Pohjanmaalla on osoittanut pystyvänsä erikoistumaan ja profiloitumaan osa-alueisiin, joita työkentällä kaivataan ja tullaan jatkossa yhä enenevässä määrin tarvitsemaan.

Joensuussa 13.11.2011

Maria Korkatti

teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK)

sosionomiopiskelija (AMK)

p.s. Tämä teksti lähtee nyt omana kannanottonani Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulun kulttuurialojen opiskelijoiden käyttöön taistelussa KPAMK:n kulttuurialan koulutuksen lakkauttamista vastaan.

Maahanmuuttokeskustelu kaipaa faktoja sosiaalialan ammattilaisilta

Juttelin toissapäivänä maahanmuuttajatyössä olevan sosiaalikasvattajan kanssa. Kerroin hänelle, että maahanmuuttajien parissa tehtävä työ ei vaikuta olevan suosittua sosionomiopiskelijoiden keskuudessa. Sanoin myös, että olen jopa huolestunut siitä, että sosionomiopiskelijoilla on ennakkoluuloja ja virheellisiä käsityksiä esimerkiksi maahanmuuttajien saamasta sosiaaliturvasta. Itse olen sitä mieltä, että sosiaalialan opiskelijan pitäisi olla ”tavan kansalaista” tietäväisempi ja valveutuneempi, mitä tulee erilaisten palvelujen ja etuuksien myöntämiseen. On tietysti totta, että meillä kaikilla on ennakkoluuloja eivätkä kaikki alan ammattilaisetkaan voi osata koko sosiaaliturvajärjestelmämme kiemuroita ulkoa, kuten keskustelukumppanini huomautti. Siitä huolimatta sosiaalialan työntekijän tai sellaiseksi opiskelevan tulee mielestäni välttää menemästä mukaan yleisiin ennakkoluuloihin, kuten siihen, että sosiaalitoimi yleisesti maksaa maahanmuuttajille autot tai iPhonet.

Keskustelussa nousee toisinaan esille se ajatus, että maahanmuuttajat saisivat esimerkiksi toimeentulotukea enemmän kuin muut. ”Miksi saisivat?” kysyi sosiaalikasvattaja. ”Ihmiset sekoittavat usein asioita keskenään”, hän jatkoi. ”Monesti sanotaan, että eivätkös ne maahanmuuttajat saa kolmen vuoden ajan jotakin korotettua tukea. Oikeasti kyse on siitä, että kuntahan se saa rahaa maahanmuuttajien palvelujen järjestämistä varten. Eivät maahanmuuttajat niitä rahoja näe.” Muistan, että opintoihin kuuluvien sosiaalilainsäädännön tunneilla meille opetettiin toimeentulotuen olevan joustamaton oikeusnormi. Se tarkoittaa sitä, että sen myöntämiselle ja summan laskemiselle on olemassa tietyt perusteet, jotka koskevat jokaista hakijaa. Toinen seikka on sitten harkinnanvarainen toimeentulotuki, jota voi hakea esimerkiksi tiettyjä hankintoja varten ja jonka saaminen on sananmukaisesti toimeentulotuen myöntäjän harkinnan varassa. Kerroin sosiaalikasvattajalle lehdestä lukemani esimerkin, jossa myyjänä työskennellyt suomalaisnainen oli palvellut maahanmuuttajaperhettä, jolla oli ollut sosiaalitoimen maksusitoumus lapselle hankittavaan polkupyörään. Lehtijutussa nainen selosti miettineensä, miten voi olla oikein, että sosiaalitoimi myöntää sitoumuksen niin kalliiseen pyörään, jollaiseen hänellä ei töissäkäyvänä yksinhuoltajaäitinä olisi varaa. ”Ongelma näissä jutuissa on se, että laki kieltää sosiaalityöntekijöitä kommentoimasta myönnettyjen maksusitoumusten syitä”, keskustelukumppanini totesi tarkoittaen, että ihmisten käsityksiä on vaikea oikoa, kun salassapitovelvollisuutta on noudatettava.

Ihmettelen kuitenkin, eikö jotakin voitaisi kertoa julkisesti. Sosionomikoulutuksessa meille on teroitettu, että olemme asiakkaidemme asianajajia. Toimimme ikään kuin yksilön ja yhteiskunnan välissä. Yksi meidän tehtävistämme on tuoda yhteiskunnalle näkyväksi niitä ongelmia ja muita seikkoja, joita asiakkaidemme elämään liittyy. Mielestäni maahanmuuttajien asema sosiaaliturvan kannalta on asia, jota sosiaalialan työntekijöiden pitäisi ehdottomasti selittää niin sanotulle suurelle yleisölle. Eivät kaikki tiedä esimerkiksi sitä, että vastaanottokeskuksessa asuva turvapaikanhakija saa vain murto-osan tavanomaisesta toimeentulotuen määrästä. Itsekin opin sen vasta opintojeni kolmantena vuonna, työharjoittelussa vastaanottokeskuksessa ollessani.

Lisäksi mielestäni tulisi kannustaa kaikkia suomalaisia hakemaan toimeentulotukea, mikäli rahat eivät tunnu riittävän. Viime aikoina julkisuudessa on ollut jonkin verran juttuja toimeentulotuen vajaakäytöstä, joka tarkoittaa sitä, että mahdollisesti läheskään kaikki, joilla olisi tulojensa puolesta oikeus saada toimeentulotukea, eivät sitä koskaan hae. Etenkin harkinnanvaraisen toimeentulotuen olemassaoloa pitäisi tuoda voimakkaasti esille ja pyrkiä madaltamaan sen hakemisen kynnystä. Ei maahanmuuttajia tule syyttää siitä, jos he anovat lain sallimia etuuksia ja niitä heille myönnetään. Ehkä edellä mainittu myyjäkin olisi voinut saada toimeentulotukea palkkatulojensa lisäksi.

Tulen siihen päätelmään, että avoimuus, läpinäkyvyys ja julkisuus lievittäisivät osaltaan ennakkoluuloja ja niistä syntyvää rasismia. Keskustelussa sosiaalikasvattajan kanssa opin uutta ja se antoi minulle kipinän kirjoittaa tämän tekstin. Opiskeluryhmälleni monikulttuurisuusopintoja piti sosiaalityöntekijä, joka osasi vastata kysymyksiimme, jotka saattoivat alkaa ”Miten se on ku minä oon kuullu, että...” Kuitenkin sosionomiopinnoissa olisi tarjottava tila vielä useammille kysymyksille, useammille ennakkoluuloille, useammille ristiriitaisille ajatuksille ja tunteille, joita maahanmuuton kaltainen asia herättää. Lehtiä ja internetiä seuratessa tuntuu, että kysymyksille, ennakkoluuloille ja ristiriitaisille ajatuksille ja tunteille on kyllä tilaa, mutta keskustelusta puuttuu tärkeitä faktanäkökulmia. Siksi toivon sosiaalialan ammattilaisten ja maahanmuuttajien itsensä aktivoituvan kertomaan omat tietonsa ja näkemyksensä maahanmuuttoon liittyvistä asioista.

Neekerikammo

Luin hiljattain Marjo Kaartisen teoksen Neekerikammo – kirjoituksia vieraan pelosta (2004). Takakansitekstissään kirja lupaa pohtia suomalaisten vieraan pelkoa ja asettaa se eurooppalaiseen yhteyteensä. ”Historiallistamalla suomalaisen rasismin Neekerikammo osoittaa, että rasismista voidaan päästä eroon.”

Kirja osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja nopealukuiseksi. Teos on kirjoittajan tutkimus siitä, miten afrikkalaiset ihmiset ja afrikkalainen maisema on nähty suomalaisessa matkakirjallisuudessa ja mainonnassa kautta aikojen. Tutkimus nostaa aineistosta esiin rasistisen näkökulman. Kaartinen on valinnut aineistoonsa pääasiassa Itä-Afrikasta – Keniasta – kertovia teoksia, koska materiaalia on hyvin saatavilla ja koska juuri Itä-Afrikka edustaa Kaartisen mielestä sellaista Afrikkaa, jonka perusteella suomalaiset ovat käsityksensä afrikkalaisuudesta rakentaneet. Kirja sisältää paljon sitaatteja alkuperäisteksteistä ja myös jonkin verran kuvia.

Neekerikammo piti lupauksensa ja sai pohtimaan, millainen kuva Afrikan maanosasta minulla tosiasiassa onkaan. On käsityksiä, jotka jostakin ovat tarttuneet minuun: afrikkalaiset eivät saa asioita aikaan, afrikkalaiset ovat vähään tyytyväisiä, afrikkalaiset ovat musikaalisia. Selvisi, että käsitysten välittäjänä on toiminut kulttuuri, jossa itse olen kasvanut. Näkemäni kuvat, lukemani kirjoitukset ja kuulemani puheet ovat luoneet kapean mielikuvani siitä, mitä on Afrikka ja afrikkalaisuus. Ilahduttavaa oli huomata, että aivan kaikki ennakkoluulot ja valkoinen ylemmyydentunto eivät sentään ole siirtyneet muuttumattomina sukupolvesta toiseen. Minua jaksoi huvittaa ja kauhistuttaa matkaajien tapa kirjoittaa ”lapsenkaltaisista, pintapuolisista ja huikentelevaisista” ”Afrikan pakana raukoista”. Paljon rajumpiakin esimerkkejä tutkimuksesta löytyy, mutta jätän ne jokaisen itse etsittäviksi.

Marjo Kaartisen teos oli paitsi myönteisesti avartava, myös vihaisuutta herättävä. Oliko vihan tunne yritys puolustaa omia rasistisia käsityksiäni vai aiheellista kritiikkiä tutkijaa kohtaan – en tiedä. Eniten eri mieltä olin Kaartisen suhtautumisesta siihen, miten matkakirjailijat kuvailivat Afrikassa näkemiään maisemia. Tutkijan mukaan piilorasismi jyllää tavassa katsoa Afrikkaa omista, itselle tutuista lähtökohdista. Kaartinen puhuu ”kolonialistisesta katseesta”, joka pyrkii hallitsemaan näkemäänsä. Kun suomalaiset matkaajat kuvailevat Afrikan maisemaa tuoden esille sen yhtäältä tuttuja ja toisaalta vieraita piirteitä, Kaartinen pitää sitä piilorasistisena kolonialistisena katseena. Syyllistävään sävyyn tutkija toteaa: ”Koti on normi.” Tuomio on mielestäni omituinen. Eikö koti, tuttu, ole kenelle tahansa normi? Ihminen kasvaa tietynlaiseen ympäristöön ja sen toimintatapoihin. Muu on hänelle enemmän tai vähemmän uutta, vierasta, toisenlaista. Se ei silti tarkoita sitä, että ihminen olisi kykenemätön kohtaamaan uusia asioita ja hyväksymään ne. Jotta uutta ymmärrystä voisi syntyä, on oltava olemassa ymmärrys, jonka päälle rakentaa.

Tietty aineiston ylitulkinnan maku ei hälvennä Kaartisen tutkimuksen ja helppotajuisen Neekerikammo-kirjan merkitystä. Kaartisen teos piirtää tärkeää kuvaa suomalaisesta historiasta suhteessa afrikkalaisuuteen ja osoittaa, että kulttuurimme takia kukaan meistä ei ole rasismista vapaa. Vaikka kaikkien omien käsitystensä syntyyn ei ole voinut vaikuttaa, ajatuksiaan on mahdollista muokata tai vaihtaa uusiin. Rasismiin voi puuttua, kun havaitsee, mistä se on lähtöisin. Tutustumisen välineenä voi käyttää vaikkapa Neekerikammoa – sitä kirjaa siis.