Tavara-ahdistus

Tavarat ahdistavat minua koko ajan enemmän. Kotonani on yksinkertaisesti liikaa esineitä. Minun ja avopuolisoni  67 neliön asunto ei ole tupaten täynnä, mutta silti silmiini osuu jatkuvasti asioita, joita voisi olla vähemmän. Takkeja, kenkäpareja, juomalaseja, pöytäliinoja, jääkaappimagneetteja. Toiset esineet ahdistavat vähemmän kuin toiset. Täyden kirjahyllyni teokset eivät juuri häiritse, puolisoni cd-kokoelma ei vaivaa lainkaan.

Tavaroista eroon pääseminen on helpommin sanottu kuin tehty. Aika ajoin päätän, että nyt inventoin vaikkapa astiakaappini tai sen ahdistavan laatikon vessan kaapissa. Lajittelun tuloksena ei yleensä juurikaan löydy kierrätykseen tai roskiin joutavia esineitä. Vaikka tiedän, että vähemmälläkin tulisin toimeen, ymmärrän, että on kätevää omistaa yli kaksi juomalasia ja lautasta. Kaikille esineille ei ole käyttöä juuri tässä elämäntilanteessa. Omistan esimerkiksi lihalämpömittarin, jota en ole koskaan käyttänyt. Mielestäni siitä ei kuitenkaan ole järkevää luopua nyt, koska todennäköisesti joku päivä ostan vielä kinkun ja tarvitsen mittaria. Voi olla, että en silti ole järkevä, olen vain jalostanut klassisen "tätähän voi joskus vielä tarvita" -ajattelun uuteen muotoon.

Kun asuin Etelä-Afrikassa kolme kuukautta, minulla oli mukanani omaisuutta yhden matkalaukullisen ja yhden repullisen verran. Olo oli kevyt, ei lainkaan samanlainen kuin kotona tavaran keskellä. Käytin ja pesin samoja vaatteita moneen otteeseen eikä ongelmia sen suhteen, mitä laittaa päällensä, pahemmin ollut. Muutamia vaatekappaleita en käyttänyt koko matkan aikana. En kaivannut cd-levyjäni - kaikki musiikkini oli tietokoneella mukanani. En kaivannut kirjojani enkä edes rakkaita pehmolelujani, jotka Sininallea lukuunottamatta olivat Suomessa. Toisin kuin kotona, en tuntenut ahdistusta siitä, että pitäisi olla järjestelemässä tavaroitani kirpparilaatikoihin. Kun palasin Suomeen ja kotiin, tavara-ahdistus iski jälleen. Huomasin todella olevani onnellisempi vähemmän tavaran ympäröimänä.

Elämäni projektina on siis vähentää tavaroita ympärilläni. Yhtäältä se tarkoittaa liiasta ja turhasta omaisuudesta luopumista. Se ei kuitenkaan riitä, ellei tavaravirta ovesta sisälle kotiini heikkene. Olen todella kiitollinen avopuolisolleni, joka on opettanut minua harkitsemaan huolellisesti jokaista ostostani. "Tarvitko sitä oikeasti? Pärjäätkö ilman?" hän kysyy, nykyään jo pääni sisällä ollessani yksin kaupassa. Useimmiten totuudenmukainen vastaus on: "En tarvitse. Pärjään ilman."