Saapasjalkakissa ja ihmeellinen papupuu

Siirrän vanhan, 1.12.2009 Facebookissa julkaisemani tekstin tänne, muiden teatteriarvioiden joukkoon.

***

Kävin katsomassa Joensuun kaupunginteatterin näytelmän Saapasjalkakissa ja ihmeellinen papupuu sateisena torstaina 26.11.2008. Aamupäivänäytökseen tiensä olivat löytäneet muutamat koululuokat, yksi äiti lastensa kanssa, yhdet isovanhemmat lapsenlapsensa kanssa ja minä.

Näytelmässä oli yhdistetty aineksia klassikkosaduista Saapasjalkakissa sekä Jaakko ja pavunvarsi. Molempien satujen tuntijalle uusi tarina oli hämmentävä, yllättävä ja toimiva. Mietityttämään jäi ainoastaan, miksi Jaakko oli tarpeen esitellä Carabassin markiisiksi. Päällimmäiseksi muistoksi kuitenkin nousee näytelmän mukaansatempaavuus, jossa kaikilla juonellisilla yksityiskohdilla ei ole ratkaisevan suurta merkitystä.

Eniten tässä esityksessä pidin siitä, ettei siinä ollut yritetty päästä helpolla. Tietyn teatteriyleisön parissa kaupunginteattereilla on usein maine ennalta-arvattavien roolitusten ja tylsien toteutusten tuottajana. Upouuden tekstinsä lisäksi Saapasjalkakissa ja ihmeellinen papupuu loisti vaihtuvien kulissien ja rekvisiitan määrällä, oivaltavalla puvustuksella sekä hauskoilla fyysisillä roolitöillä. Yleisöä nauratti erityisesti Markku Maasillan esittämä dramaattinen Jaakon äiti. Itseäni sykähdytti Seppo Timosen kauko-ohjattaviin autoihin ihastuva kuningas.

Tarinaa eteenpäin luotsasivat katsojien kaverihahmoinakin toimineet Anna Ojanne, Hans Stigzelius ja Lassi Uimonen. He olivat saaneet tehtäväkseen lukuisten pienten sivuroolien esittämisen ja heidän työnsä toikin lavalle elämää, jopa joukkoja. Sen sijaan näytelmän nimihahmo, Saapasjalkakissa, jäi mielestäni jonkinlaisen altavastaajan osaan. Vaikka koko kehyskertomus perustuikin Saapasjalkakissan kohtaloon, ei kissa onnistunut olemaan riittävän karismaattinen pitääkseen omaa kertomustaan näytelmän vahvana punaisena lankana. Sen sijaan katojan saivat puolelleen kertomuksen sisäiset tapahtumat ja hahmot.

Esitykseen oli sisällytetty muutamia silmänkääntötemppuja, jotka oli ilahduttavasti sidottu luonnollisiksi osiksi tarinaa. Pienet katsojan jujutukset toivat näytelmään erinomaisesti sadun tuntua. Vielä nytkään en tiedä, miten Jaakko kiipesi pitkin pavunvartta ja siinä samassa ilmestyi näyttämön alta luukusta, tai miten punainen kangaspala muuttui uunissa Jaakon äidiksi muutamassa sekunnissa. Parasta oli, ettei temppuja alleviivattu, vaan katsojalle jäivät tajuamisen ja ihmetyksen riemut.

Näytelmän lopussa itkin, koska olin niin vaikuttunut tästä runsaasta ja värikkäästä lapsille suunnatusta esityksestä. Paljon pisteitä Joensuun kaupunginteatterille rohkeasta, uudesta lastentuotannosta.