Joulupantomiimi on nykyisellään useimmiten tutusta sadusta tai kansankertomuksesta tehty koko perheen näytelmä. Tyypillisiä tarinoita ovat esimerkiksi Jaakko ja pavunvarsi, Tuhkimo, Peter Pan ja Suomessa tuntemattomampi Dick Whittington and his cat. Pantomiimi sisältää musiikkia, tanssia ja viittauksia ajankohtaisiin asioihin. Olennainen osa esitystä on yleisön osallistuminen esitykseen esimerkiksi yhteislauluin ja huudoin. Roolihahmot ovat tyypiteltyjä "hyviksiä" ja "pahiksia". Suomessa vastaavaa tyylilajia olen nähnyt teekkarispeksissä.
Kävin tänä jouluaattona katsomassa Peter Pan -joulupantomiimin Lontoon Richmond Theatressa. Koska Lontoon lukemattomista näytelmävaihtoehdoista olisi ollut muutoin mahdoton valita sopivaa esitystä, päädyin mainoksen kautta hankkimaan liput näytelmään, jonka vetonaulana oli Henry Winkler. Nuoruuteni Onnen päivät -ihastus esiintyi Kapteeni Koukun roolissa. Muissa rooleissa nähtiin aikuisia ammattinäyttelijöitä ja lapsivahvistuksia oli saatu ilmaisutaitokoulusta. Elävä orkesteri huolehti näytelmän musiikista.
Luulin, että Hollywood-staralle hurrattaisiin hänen astuessaan ensi kertaa lavalle. Kävikin päinvastoin; yleisö buuasi spontaanisti aina, kun Koukku saapasteli koreassa asussaan näyttämölle. Kapteeni herkutteli useaan otteeseen buuauksilla kyselemällä yleisöltä: "You just love me, don't you?" (Te rakastatte minua, ettekö rakastakin?") Näytelmän hyvikset, erityisesti Peter Pan ja Helinä-keiju, saivat sen sijaan katsojilta aplodeja, kannustusta ja neuvoja tiukoissa tilanteissa. Yleisö pääsi osallistumaan myös Kapteeni Koukun oikean (tai vasemman) käden, Mr. Smeen, avustuksella. Merirosvo opetti jo näytelmän alkupuolella tervehdyshuudon. Joka kerran, kun Mr. Smee asteli lavalle, hän huikkasi: "Ohoi, merimiestoverit!", johon yleisö hihkaisi yhteen ääneen: "Ohoi, Mr. Smee!"
Näytelmä kaikkineen oli harmitonta viihdettä, mutta laadukasta sellaista. Juonen kannalta keskeisimmät käänteet, kuten se, kun Helinä juo myrkkyä Peterin puolesta tai se, kun Kapteeni Koukku saa surmansa, näytettiin rivakasti ilman suurta tunteellista petausta. Syvällisen pohdiskelun, roolihahmojen monipuolisuuden tai viestin välittämisen sijaan yleisöä ihastutettiin tanssilla, laululla ja lennättämällä roolihahmoja valjaissa. Nauruja otettiin irti muun muassa viittauksella ajankohtaiseen What Does The Fox Say -kappaleeseen ja totta kai näytelmässä kuultiin Henry Winklerin Fonzie-hahmon kuuluisa "Heyyy." Kaikkia näytelmän verbaalisia koukkuja en ymmärtänyt, mutta se ei haitannut esityksen seuraamista. Roolitöiden tasalaatuisuus oli hienoa katseltavaa. Kaikki esiintyjät tv-tähdistä lapsinäyttelijöihin toimivat yhdessä virheettömästi. Pantomiimin käsiohjelma antoi kiinnostavaa lisätietoa näyttelijöiden koulutustaustoista ja menneistä rooleista, kuin myös pantomiimin historiasta ja tuotantoprosessista.
Iloa saatiin varsinaisen näytöksen päätyttyäkin. Ensin Mr. Smee luki yleisön jäsenille osoitettuja syntymäpäiväonnitteluja, joita ilmeisesti tuttavat olivat saaneet toimittaa etukäteen teatterille. Tämän jälkeen Mr. Smeen haastataltaviksi näyttämölle pääsi neljä lasta yleisön joukosta. Vastaukset saivat näyttelijän tottuneessa käsittelyssä humoristisen sävyn. Smee kysyi esimerkiksi 5-vuotiaalta pojalta, kenen kanssa tämä oli tullut teatteriin. Kun poika vastasi, ettei tiedä, Smee kuittasi sanomalla "Ai! Ovet olivat auki, joten päätit vain vaeltaa sisälle." Toiselta lapselta kysyttiin, mitä hän oli toivonut joululahjaksi, hän takelteli ja sai sanotuksi vain: "Hyvää joulua." Tämänkin tilanteen Smee pelasti kommentoimalla: "Ai! Minä toivoin kyllä lahjoja. Mutta toivottavasti saat, mitä toivoit." Tietysti myös yleisö sympatiseerasi lasten hellyttäviä vastauksia huokauksilla ja aplodeilla. Näytös päättyi Mr. Smeen, lasten ja koko yleisön reippaaseen yhteislauluun What Shall We Do with A Drunken Sailor.
Teatterikäynti ja vierustoverin paikalta näytöksen jälkeen löytynyt pramea, maksullinen käsiohjelma tarjosivat hyvän oppitunnin itselleni hieman vieraaseen teatteritraditioon. Esitys sai jälleen kerran pohtimaan teatterin taiteellisuuden ja viihteellisyyden pintoja. Olen yleensä jykevästi sitä mieltä, että näytelmässä on aina oltava jotain syvyyttä, jotain sanomaa, jotain "kotiin vietävää". Että hauskaa pitää tehdä, mutta älykkäästi. Nautittuani sujuvasta monien eri taitojen näytteestä kauniissa viktoriaanisessa teatterirakennuksessa, tömistettyäni jalkojani, huudettuani yläparvelta "Ohoi, Mr. Smee!", ratkaistuani käsiohjelman pulmatehtävät ja päädyttyäni kirjoittamaan tämän tekstin alan arvella, että ehkä teatterista on välillä kiva viedä kotiin jotain keveää.
p.s. Virallisia esityskuvia löytyy teatterin julkiselta Facebook-sivulta https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10152065746490944.1073741862.149893485943&type=1
Wikipedia, http://en.wikipedia.org/wiki/Pantomime
The Magical Book of Panto 2013/14 (näytelmän käsiohjelma)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti