Maailma muuttuu ostos kerrallaan

Viime viikolla vietettiin valtakunnallista Reilun kaupan viikkoa. Viikon tarkoitus on muistuttaa, miten meistä jokainen voi arkisilla kulutusvalinnoillaan vaikuttaa. Reilun kaupan iskulause on: maailma muuttuu ostos kerrallaan.

Käytämme päivittäin tuotteita, jotka tulevat maailman toiselta puolen. Kehitysmaiden maataloustuotantoon liittyy monenlaisia ongelmia. Reilun kaupan järjestelmä pyrkii osaltaan ratkaisemaan näitä ongelmia ja takaa kuluttajalle, että hänen ostamansa tavarat on tuotettu ihmisten ja ympäristön kannalta kestävästi. Koska järjestelmä kohdistuu kehitysmaatuotteisiin, Reilun kaupan tuotteiden suosiminen ei ole "pois" esimerkiksi suomalaisilta maanviljelijöiltä.

Reilu kauppa ei ole yritys eikä brändi, vaan sertifiointijärjestelmä, kuten luomu tai Avainlippu. Reilusta kaupasta kertovia merkkejä on useita. Niistä tunnetuin - ja tutkitusti kattavin ja puolueettomin - on musta-sini-vihreä Fairtrade Internationalin merkki. Reilun kaupan merkki kertoo, että viljelijälle on maksettu elämiseen riittävä korvaus, joka ei heilahtele maailmanmarkkinahintojen mukaan. Lisäksi tuottajat saavat erityistä Reilun kaupan lisää, jonka he voivat käyttää valitsemallaan tavalla koko yhteisönsä hyvinvointiin. Tuotannossa ei ole käytetty lapsityövoimaa ja ympäristön hyvinvoinnista on huolehdittu. Suuri osa Reilun kaupan tuotteista on luomua. Kriteerien täyttymisestä huolehditaan tarkastuksin.

Kaikkiaan Suomessa myydään 1760 Reilun kaupan tuotetta. Esimerkiksi kahveja ja teelaatuja on kumpaakin lähes 200 erilaista. Monia tuotteita, kuten banaaneja, suklaata ja ruusuja saa jo ostettua yhtä edullisesti kuin ilman sertifiointimerkkiä olevia tuotteita. Vuonna 2013 suomalaiset ostivat Reilun kaupan tuotteita noin 157 miljoonalla eurolla.

Toivoisin, että Puolangallakin Reilun kaupan tuotteiden saatavuus paranisi ja Reilun kaupan edistämistoiminta viriäisi. Valtakunnallisista järjestöistä Reilua kauppaa kannattaa muun muassa Marttaliitto, ja kauppaketjuista erityisesti K-ryhmä on ottanut valikoimiinsa reiluja tuotteita. Suomesta ja maailmalta löytyy Reilun kaupan kuntia, seurakuntia, työpaikkoja, oppilaitoksia ja jopa Reilun kaupan maa - Skotlanti. Olisi hienoa, jos puolankalaisetkin ottaisivat Reilun kaupan omakseen ja edistäisivät omalta osaltaan oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Kiitos, kun olet reilu.

Terveisin Reilun kaupan kaupunki Joensuusta
Maria Korkatti

Lähde: Reilu kauppa ry.

****

Julkaistu Puolanka-lehdessä 29.10.2014

Kokemuksia vastamainospajan ohjaamisesta

Kävin huhtikuussa 2014 pitämässä neliosaisen vastamainostyöpajan Joensuun yhteiskoulun lukiossa. Olin kouluvierailulla ensimmäistä kertaa Eettisen kaupan puolesta ry:n (Eetti) vapaaehtoisen roolissa.

Kirjoittelin pajakokemuksistani Eeva Kemppaisen Kuilut umpeen -blogiin. Käy kurkkaamassa koko päivitys, sieltä löytyy myös kuvia opiskelijoiden toteuttamista vastamainoksista! Eevan blogissa on hurjan paljon hyvää asiaa globaaleista kehityskysymyksistä, globaalikasvatuksesta ja taiteen käytöstä vaikuttamistyössä.

http://kuilutumpeen.fi/vierasblogi-maria-joensuussa/

p.s. Kestävää kehitystä ja eettistä kauppaa käsitteleviä vierailuja (kouluille, seurakuntiin, mihin vain) voi pyytää esimerkiksi Eetin keskustoimistolta Helsingistä tai Eetin paikallisryhmiltä ympäri Suomen.

Peter Panin lennättämänä kohti brittiläistä jouluteatteriperinnettä

Christmas pantomime tai Christmas panto eli joulupantomiimi on osa brittiläistä teatteriperinnettä. Joulun aikaan teatterituotantoyhtiö jos toinenkin Iso-Britanniassa ottaa ohjelmistoonsa pantomiimin, jolla ei nimestään huolimatta ole mitään tekemistä äänettömästi esitetyn mimiikan kanssa.

Joulupantomiimi on nykyisellään useimmiten tutusta sadusta tai kansankertomuksesta tehty koko perheen näytelmä. Tyypillisiä tarinoita ovat esimerkiksi Jaakko ja pavunvarsi, Tuhkimo, Peter Pan ja Suomessa tuntemattomampi Dick Whittington and his cat. Pantomiimi sisältää musiikkia, tanssia ja viittauksia ajankohtaisiin asioihin. Olennainen osa esitystä on yleisön osallistuminen esitykseen esimerkiksi yhteislauluin ja huudoin. Roolihahmot ovat tyypiteltyjä "hyviksiä" ja "pahiksia". Suomessa vastaavaa tyylilajia olen nähnyt teekkarispeksissä.

Kävin tänä jouluaattona katsomassa Peter Pan -joulupantomiimin Lontoon Richmond Theatressa. Koska Lontoon lukemattomista näytelmävaihtoehdoista olisi ollut muutoin mahdoton valita sopivaa esitystä, päädyin mainoksen kautta hankkimaan liput näytelmään, jonka vetonaulana oli Henry Winkler. Nuoruuteni Onnen päivät -ihastus esiintyi Kapteeni Koukun roolissa. Muissa rooleissa nähtiin aikuisia ammattinäyttelijöitä ja lapsivahvistuksia oli saatu ilmaisutaitokoulusta. Elävä orkesteri huolehti näytelmän musiikista.

Luulin, että Hollywood-staralle hurrattaisiin hänen astuessaan ensi kertaa lavalle. Kävikin päinvastoin; yleisö buuasi spontaanisti aina, kun Koukku saapasteli koreassa asussaan näyttämölle. Kapteeni herkutteli useaan otteeseen buuauksilla kyselemällä yleisöltä: "You just love me, don't you?" (Te rakastatte minua, ettekö rakastakin?") Näytelmän hyvikset, erityisesti Peter Pan ja Helinä-keiju, saivat sen sijaan katsojilta aplodeja, kannustusta ja neuvoja tiukoissa tilanteissa. Yleisö pääsi osallistumaan myös Kapteeni Koukun oikean (tai vasemman) käden, Mr. Smeen, avustuksella. Merirosvo opetti jo näytelmän alkupuolella tervehdyshuudon. Joka kerran, kun Mr. Smee asteli lavalle, hän huikkasi: "Ohoi, merimiestoverit!", johon yleisö hihkaisi yhteen ääneen: "Ohoi, Mr. Smee!"

Näytelmä kaikkineen oli harmitonta viihdettä, mutta laadukasta sellaista. Juonen kannalta keskeisimmät käänteet, kuten se, kun Helinä juo myrkkyä Peterin puolesta tai se, kun Kapteeni Koukku saa surmansa, näytettiin rivakasti ilman suurta tunteellista petausta. Syvällisen pohdiskelun, roolihahmojen monipuolisuuden tai viestin välittämisen sijaan yleisöä ihastutettiin tanssilla, laululla ja lennättämällä roolihahmoja valjaissa. Nauruja otettiin irti muun muassa viittauksella ajankohtaiseen What Does The Fox Say -kappaleeseen ja totta kai näytelmässä kuultiin Henry Winklerin Fonzie-hahmon kuuluisa "Heyyy." Kaikkia näytelmän verbaalisia koukkuja en ymmärtänyt, mutta se ei haitannut esityksen seuraamista. Roolitöiden tasalaatuisuus oli hienoa katseltavaa. Kaikki esiintyjät tv-tähdistä lapsinäyttelijöihin toimivat yhdessä virheettömästi. Pantomiimin käsiohjelma antoi kiinnostavaa lisätietoa näyttelijöiden koulutustaustoista ja menneistä rooleista, kuin myös pantomiimin historiasta ja tuotantoprosessista.

Iloa saatiin varsinaisen näytöksen päätyttyäkin. Ensin Mr. Smee luki yleisön jäsenille osoitettuja syntymäpäiväonnitteluja, joita ilmeisesti tuttavat olivat saaneet toimittaa etukäteen teatterille. Tämän jälkeen Mr. Smeen haastataltaviksi näyttämölle pääsi neljä lasta yleisön joukosta. Vastaukset saivat näyttelijän tottuneessa käsittelyssä humoristisen sävyn. Smee kysyi esimerkiksi 5-vuotiaalta pojalta, kenen kanssa tämä oli tullut teatteriin. Kun poika vastasi, ettei tiedä, Smee kuittasi sanomalla "Ai! Ovet olivat auki, joten päätit vain vaeltaa sisälle." Toiselta lapselta kysyttiin, mitä hän oli toivonut joululahjaksi, hän takelteli ja sai sanotuksi vain: "Hyvää joulua." Tämänkin tilanteen Smee pelasti kommentoimalla: "Ai! Minä toivoin kyllä lahjoja. Mutta toivottavasti saat, mitä toivoit." Tietysti myös yleisö sympatiseerasi lasten hellyttäviä vastauksia huokauksilla ja aplodeilla. Näytös päättyi Mr. Smeen, lasten ja koko yleisön reippaaseen yhteislauluun What Shall We Do with A Drunken Sailor.

Teatterikäynti ja vierustoverin paikalta näytöksen jälkeen löytynyt pramea, maksullinen käsiohjelma tarjosivat hyvän oppitunnin itselleni hieman vieraaseen teatteritraditioon. Esitys sai jälleen kerran pohtimaan teatterin taiteellisuuden ja viihteellisyyden pintoja. Olen yleensä jykevästi sitä mieltä, että näytelmässä on aina oltava jotain syvyyttä, jotain sanomaa, jotain "kotiin vietävää". Että hauskaa pitää tehdä, mutta älykkäästi. Nautittuani sujuvasta monien eri taitojen näytteestä kauniissa viktoriaanisessa teatterirakennuksessa, tömistettyäni jalkojani, huudettuani yläparvelta "Ohoi, Mr. Smee!", ratkaistuani käsiohjelman pulmatehtävät ja päädyttyäni kirjoittamaan tämän tekstin alan arvella, että ehkä teatterista on välillä kiva viedä kotiin jotain keveää.

p.s. Virallisia esityskuvia löytyy teatterin julkiselta Facebook-sivulta https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10152065746490944.1073741862.149893485943&type=1

Lähteet:
Wikipedia, http://en.wikipedia.org/wiki/Pantomime
The Magical Book of Panto 2013/14 (näytelmän käsiohjelma)

Hei, Shellin uusi toimitusjohtaja / Hi you, the new Shell CEO

Greenpeacen aktivistien vangitsemisen ja vapauttamisen ansiosta maailman katseet ovat entistä suuremmassa määrin kääntyneet maapallon arktisille alueille.

Venäläinen energiayhtiö Gazprom ja Shell suunnittelevat edelleen yhteistyötä - öljynporausta herkillä arktisilla alueilla.

Tammikuussa Shellin uutena toimitusjohtajana aloittaa Ben Van Beurden. Hänelle on nyt mahdollista lähettää vetoomus, jotta Shell purkaisi yhteistyösopimuksen Gazpromin kanssa ja lopettaisi koko arktisen öljynporauksen ohjelmansa. Shellillä on jo epäilyksensä arktisen porauksen kannattavuudesta.

Valmiin vetoomuksen voit lähettää sivulta http://www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/ilmastonmuutos/Arktis/Erota-kaksi-ahnetta-Shell--Gazprom/?utm_source=SilverpopMailing&utm_medium=email&utm_campaign=FI%20Arctic%2030%20going%20home%20(1)&utm_content=&spMailingID=44705048&spUserID=Mzk4NTE4MjUzMjIS1&spJobID=223818698&spReportId=MjIzODE4Njk4S0

Samalla sivulla voit myös muuttaa viestiä ja lähettää sen van Beurdenille. Epäillä tietysti voi, lukeeko vetoomusviestejä kukaan, mutta jo kommenttien lukumäärä ja ylipäätään kansalaisaktiivisuuden volyymi vaikuttaa kyllä päätöksiin! Tällaisen viestin minä lähetin:

Make a Memorable Thing

"Dear Mr. Van Beurden,

Welcome to your new job.

The eyes of the world are, perhaps more than ever, in the Arctic. 

Arctic drilling is a risk and probably Shell has already noticed that in a hard way. The damage the drilling makes is economic, social and cultural not to mention the unique Arctic nature is harmed by drilling.

You have the chance to do something memorable, by ending the deal with Gazprom and stopping the Arctic drilling program. With the Shell board members and experts you are surely able to come up with a more sustainable plan for the future of Shell and the whole world."

* * *

Same in English:

Thanks to the arresting and releasing of the Greenpeace activists the eyes of the world are, more than before, turned to the Arctic areas of the world.

The Russian energy company Gazprom and Shell are still planning to co-operate - to drill in the Arctic.

In January Ben van Beurden will start his job as a new Shell CEO. Now it is possible to send him a petition in order to Shell cancel the contract with Gazprom and end the Arctic drilling program as a whole. Shell already has some doubts abouts the profitability of drilling in the Arctic.

You can send the pre-written petition from the page http://www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/ilmastonmuutos/Arktis/Erota-kaksi-ahnetta-Shell--Gazprom/?utm_source=SilverpopMailing&utm_medium=email&utm_campaign=FI%20Arctic%2030%20going%20home%20(1)&utm_content=&spMailingID=44705048&spUserID=Mzk4NTE4MjUzMjIS1&spJobID=223818698&spReportId=MjIzODE4Njk4S0

On the same page you can edit the petition message and send it to van Beurden. Of course you can doubt whether anyone reads the petition texts but already the number of the comments and the volume of civic activity does affect decisions! Here is the message I sent:

Make a Memorable Thing

"Dear Mr. Van Beurden,

Welcome to your new job.

The eyes of the world are, perhaps more than ever, in the Arctic. 

Arctic drilling is a risk and probably Shell has already noticed that in a hard way. The damage the drilling makes is economic, social and cultural not to mention the unique Arctic nature is harmed by drilling.

You have the chance to do something memorable, by ending the deal with Gazprom and stopping the Arctic drilling program. With the Shell board members and experts you are surely able to come up with a more sustainable plan for the future of Shell and the whole world."

Monikulttuurinen teatteriprojekti ja osallisuus

Maria Korkatti ohjasi monikulttuurista aikuisten teatteriryhmää Joensuussa. Työ kesti tammikuusta toukokuuhun 2012. Hän kokosi ryhmän sosionomin opinnäytetyötään varten. Opinnäytetyön toimeksiantaja oli Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen oSallisuushanke Salli.

Opinnäytetyön tehtävänä oli viedä läpi osallisuuden kokemuksia tarjoava monikulttuurinen harrastajateatteriprojekti. Monikulttuurinen tarkoitti tässä tapauksessa ryhmää, jossa oli sekä suomalaissyntyisiä että Suomeen muualta muuttaneita jäseniä. Lähtöajatuksena oli, että osallisuuden kokemukset syntyvät aktiivisen toimijuuden kautta. Osallisuutta ja aktiivisuutta pyrittiin edistämään suhteessa teatteriryhmään. Pidemmälle tähtäävänä päämääränä oli, että ryhmän jäsenten valmius liittyä eri yhteiskunnan toimintoihin paranisi ja mahdollisuus osallisuuden kokemuksiin myös teatteriryhmän ulkopuolella kasvaisi.

Nimen ”Kipinät – The Sparkles” itselleen valinnut ryhmä kokoontui 24 kertaa. Näistä kahtena päivänä esitimme valmista näytelmäämme Menolippu – matkoja maailmanloppuun. Kokosimme esityksemme devising-menetelmällä, joka sopi hyvin osallisuutta edistävään projektiin. Työskentelytapaa valitessani ajattelin, että ryhmän oma käsikirjoitus antaa valmista tekstiä suuremman liikkumavaran kielitaidon, osallistujamäärän ja käsiteltävän aiheen suhteen.

Ryhmälähtöisyyden ja ohjaajakeskeisyyden rajoilla

Heti toiminnan alusta pyrin luomaan ryhmään arvomaailman, jossa osallisuuden kokemuksia voisi tapahtua. Ryhmän jäsenten tuli tuntea olonsa turvalliseksi ja ajatuksensa arvostetuiksi. Pyrin tutustuttamaan osallistujia toisiinsa, itseni mukaan lukien. Loin toimintakulttuuria, jossa kaikkien osallistumista ideointiin ja päätöksentekoon toivottiin ja odotettiin. Tämä vaati keskustelun ylläpitämistä, puheenvuorojen antamista myös hiljaisemmille jäsenille ja eri harjoitteiden ja menetelmien käyttöä ideoinnin virikkeenä ja ilmaisun tukena. Asioista keskusteleminen ja yhteinen päätöksenteko veivät aikaa jo kielitaitoerojen takia. Vaivannäkö esimerkiksi ryhmän nimen valinnassa ei silti ollut yhdentekevää: nimi antoi ryhmälle identiteetin ja yhdisti osallistujia toisiinsa. Ryhmän voimin päätettiin myös näytelmän aihe – maailmanloppu – ja esityksen nimi.

Kokoontumisemme koostuivat tavallisesti yleisistä teatteriharjoitteista ja näytelmää edistävästä työskentelystä. Keräsimme tietoa maailmanlopusta vapaasti ideoiden ja eri lähteistä. Tapaamisten välillä työstin aineistoa ja mietin, mitä näkökulmia kokonaisuudesta vielä puuttuu. Laadin harjoitteita ja aineistonkeruutehtäviä, joita vein ryhmän toteutettavaksi.

Työskentelylle asetti haasteita ryhmän hajanaisuus. Koin rasittavaksi sen, että ihmiset osallistuivat toimintaan vaihtelevasti ja että ryhmään liittyi uusia jäseniä eri aikoihin. Sallin tämän, koska ryhmä oli pieni ja halusin varmistaa, että mukana pysyisi loppuun asti toiminnan kannalta riittävä määrä ihmisiä. Myös pitkälle ulottuvan harjoitusaikataulun laatiminen osoittautui mahdottomaksi, mikä vaikeutti prosessin suunnittelua. Tapaamiskertojen puolivälissä ryhmä vakiintui viisijäseniseksi. Kun kokoonpano vakiintui, ryhmän identiteetti pääsi viimein kehittymään, vaikka poissaolot eivät täysin loppuneetkaan.

Olin haaveillut työskentelystä, jossa jokaiselta soljuisi ideoita ja kaikki sanoisivat oma-aloitteisesti mielipiteensä käsiteltävistä asioista. Ryhmälähtöisen työtavan ansiosta olikin luontevaa ”vaatia” toimijoita ottamaan kantaa ja tekemään päätöksiä. Toisaalta annoin osallistujille valinnan mahdollisuuksia ehkä liikaakin. Ryhmän jäsenet eivät välttämättä aina tienneet, mitä heiltä odotetaan eivätkä sitä kautta osanneet osallistua työskentelyyn. Liika ”osallistavuus” siis vähensikin osallistumisen todellisia mahdollisuuksia.

Edellä kerrotut syyt johtivat siihen, että esityksen käsikirjoitus ei muotoutunut työskentelyn ohessa toivomallani tavalla. Jotta projekti saataisiin päätökseen, otin lopulta vastuulleni käsikirjoituksen kokoamisen. Draama oli ollut meille toiminnan väline, mutta tässä vaiheessa otin näytelmään ensi kerran kantaa taideteoksena. Loin esitykselle dramaturgian, joka omasta mielestäni oli toimiva ja esteettinen. Harjoittelimme valmiin käsikirjoituksen kanssa viisi kertaa. Näytelmä onnistui hienosti. Olimme harjoitelleet varsinaista teatteri-ilmaisua erittäin vähän, mutta siitä huolimatta kaikki kolme näytöstä olivat monipuolisia, sujuvia ja vapautuneita.

Onnistunutta osallisuutta

Projektia monimutkaisti se, että siinä oli säilytettävä opinnäytetyöltä vaadittava tutkimuksellisuus. Prosessia oli dokumentoitava huolella ja arvioitava lopuksi. Arviointi yhdessä ryhmän kanssa osoittautui mielenkiintoiseksi ja paljasti toiminnan päässeen alkuperäisiin tavoitteisiinsa.

Mittasin osallisuuden kokemuksia seuraavien aihealueiden kautta: 1. ryhmän jäsenen oma kokemus ideointiin osallistumisesta, 2. kokemus kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta, 3. kokemus oman mielipiteen huomioinnista päätöksenteossa ja 4. ryhmän tärkeys osallistujalle.

Arvioinnissa ryhmän jäsenet toivat esille, että kaikki olivat osallistuneet ideointiin. Mitä tahansa ehdotusta oli ollut lupa muokata ja ideoita oli hiottu sellaisiksi, että niiden toteuttaminen sopi kaikille. Osallistujien mukaan päätökset olivat olleet yhteisiä ja itse kunkin mielipide oli otettu huomioon. Kaikki toivat esille, että ryhmässä oli pyritty kuuntelemaan ja ymmärtämään muita.

Huomasin itsekin, että ajan myötä opimme kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiamme, ja sovittamaan omaa viestintäämme toisten viestintätaitoihin. Projektin edetessä ryhmän jäsenet kommunikoivat entistä enemmän keskenään ja roolini toimijoiden välisenä ”tulkkina” pieneni. Kuten teatterissa usein, myös tässä projektissa osallistujista tuli toiminnan myötä läheisiä toisilleen.

Projektissa mukana oleminen oli kaikille ainakin jollakin tapaa myönteinen kokemus. Toisille ryhmä oli tärkeämpi kuin toisille. Osa Kipinöiden maahanmuuttajajäsenistä kertoi, että ryhmään osallistuminen paransi heidän kielitaitoaan. He eivät kertoneet niinkään sanavaraston karttumisesta, vaan painottivat saaneensa lisää rohkeutta suomen puhumiseen ja uskoa omaan selviytymiseensä tilanteissa, joissa tarvitsevat kieltä:

”Ja minä nyt on helpompi voi mennä toinen paikkaan ja jotakin kysyä, koska ensin minä pelkäsin. Ja nyt minä tiedän, voin käyttää eri elejä... eleitä ja jotakin toinen tapa kysyä, koska minä olen teatteriryhmässä – –”

Kasvanut rohkeus, avoimuus ja kielitaito parantavat ilman muuta ihmisen valmiuksia liittyä yhteiskunnan eri toimintoihin. Liittymisen kautta mahdollistuvat myös uudet osallisuuden kokemukset.

Osallistaminen asenteena

Projektissa oli loppuun asti mukana vain viisi osallistujaa. Tutkimuksellisesti ajatellen otos ja aineisto ovat hyvin suppeat. On perusteltua pohtia kriittisesti, missä määrin Kipinöiden kokemuksista voidaan vetää johtopäätöksiä kokeilemani työtavan hyödyistä. Toisaalta laadullinen tutkimus, sosiaaliala ja teatterikasvatus ovat alueita, jotka tunnustavat yksilöiden tarinat ja kokemukset vähintään yhtä merkittäviksi kuin määrällisen vaikuttavuuden. Uskon, että kanssani samanlaisia työtapoja toteuttaneet voivat yhtyä saamiini tuloksiin.

Osallistavuus on ennen kaikkea asenne eikä siihen tarvita lähtökohtaisesti osallistavaa menetelmää, kuten devisingia. Tärkeää osallisuuteen pyrkivässä toiminnassa on mielestäni osanottajien kuunteleminen ja ymmärtämään pyrkiminen sekä päätöksenteko- ja valinnanmahdollisuuksien tarjoaminen. Monikulttuurisissa projekteissa olennaista olisi lisätä kohderyhmän jäsenten osallisuutta ottamalla heidät mukaan toiminnan suunnitteluun.

Monikulttuuriselle aikuisten teatteriryhmälle Joensuussa suunnitellaan jatkoa. Yhteistyöstä kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä maria.korkatti@gmail.com

Maria Korkatti

Kirjoittaja on teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK) ja sosionomi (AMK). Teksti pohjaa hänen lopputyöhönsä, joka on luettavissa verkossa http://publications.theseus.fi/handle/10024/49458

Tämä artikkeli on julkaistu Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä 3/2013. Julkaistuun artikkeliin liittyy valokuvia Kipinät-ryhmästä ja kolmen maahanmuuttajan haastattelut aiheesta "Voiko taide sopeuttaa vieraaseen kulttuuriin?". Lisäksi teksti löytyy Kipinät - The Sparkles -ryhmän blogista kipinat-ryhma.blogspot.fi

Tapahtuma-arvio Huonosta festivaalista

Kävin joskus tässä keväällä Outokummussa järjestetyllä Huonolla festivaalilla. En saanut kirjoitettua tapahtumasta aiemmin, joten nyt en ehkä enää ihan tarkkaan muista, mitä festivaali piti sisällään.

Yksi syy, miksi halusin lähteä tapahtumaan Joensuusta asti, varta vasten, oli ennakkotiedoissa mainittu ohjelmanumero vastineeksi Puolangan Pessimismipäiville. Olen ollut mukana Pessimismipäivien järjestelyissä mukana monena vuonna ja koin välttämättömäksi lähteä katsomaan, mitä vinoiltavaa outokumpulaiset ovat keksineet. Luvattua ohjelmanumeroa ei koskaan tullut. Monta muutakin esitystä jäi toteutumatta, joskin tapahtumassa pidätettiin mahdollisuus tähän. Luonnollinen huonon tapahtuman piirre.

Ohjelma, joka lopulta toteutui, oli huonoa. Oli sanomalehden lukua, joku ”afrikkalainen” tanssi ja moniosaajaduo, joka ei osannut mitään kunnolla. Pisin ja muistaakseni huonoin numero oli se, kun mummoikäinen nainen valmistautui näyttämöllä tanssiesitykseensä. Tapahtuman juontajan johdolla soitimme kansanedustaja Pekka Raville ja valitimme, kuinka Pohjois-Karjalasta viedään kaikki. Nytpä muistinkin, että festivaalin teema oli ”Viekee kaikki”. Ravi ei muuten vastannut puhelimeen.

Tässä soitetaan Pekka Raville.

Juhlasali sopi festivaalin henkeen.

Ehkä olen pessimismitouhuihin osallistumisen vuoksi vinksahtanut, mutta minua Huono festivaali puhutteli suuresti. Oli vapauttavaa istua tapahtumassa, jonka sisällön suhteen ei ollut suuria odotuksia eikä siksi myöskään myötähäpeää tai pettymyksiä aiheutunut. Päin vastoin, nauratti paljon. Oli ihanaa, että toiset uskalsivat nousta yleisön eteen ja olla huonoja. Ei myöskään ollut paineita olla hyvä yleisö.

Lapsetkin osasivat olla huonoja.

Huonouden salliminen jäi jotenkin päälle festivaalin jälkeen. Ei ollut kiirettä kirjoittaa tätä juttua. Ja nyt kun kirjoitin, en tarkistanut yhtäkään taustafaktaa enkä kielioppiseikkaa. En myöskään palannut muuttamaan jo kirjoittamiani kohtia sujuvammiksi tai ymmärrettävämmiksi. Kuvien blogiin sijoittamiseen panostin vähän enemmän, mutta sitten en enää jaksanut. Sopiva huonous on hyvästä.

Ethän hävitä Joensuun vanhoja taloja - avoin kirje Joensuun kaupunginvaltuutetuille

Hyvä kaupunginvaltuutettu!

En ole seurannut, mikä on ollut teistä itse kunkin kanta Wanhan Jokelan, Torikatu 10 ja 12 sekä taidemuseon vanhan vahtimestarin talon suojeluun.

Nyt rakennusten suojelu on ilmeisesti kuitenkin tulossa jälleen käsiteltäväksi, ja haluan esittää kuntalaisen mielipiteeni. Olen rakennusten säilyttämisen kannalla.

Joensuuhun neljä vuotta sitten muualta muuttaneena Jokelalla ja vanhalla puutalokorttelilla on ollut suuri merkitys kotoutumiseni kannalta. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi kaupunkiin, jossa on uskallettu säilyttää vanhoja rakennuksia merkkinä siitä, että täällä on eletty ennen minua ja eletään minun jälkeenikin. On lohdullista, turvallisuutta ja iloa tuovaa nähdä historiaa ihan vain kadulla kävellessä.

Asia, mitä Joensuussa olen kuitenkin ihmetellyt, on vanhojen rakennusten vähyys ja huono kunto. Olen asunut myös Kokkolassa, jossa vanhakaupunki Neristan on todellinen kaupungin ylpeyden aihe. Se on viihtyisää asuma-aluetta, ulkoilualuetta paikallisille ja jopa mainostettu turistikohde. Neristanissa on muun muassa kahvila- ja ravintolatoimintaa, sen rakennuksista on painettu postikortteja ja alueelle on tehty opastettu kävelyreitti matkailukäyttöön. Vanhatkaupungit ja museokorttelit toimivat vetovoimatekijöinä monissa Suomen kaupungeissa, kuten mainitsemassani Kokkolassa; Porvoossa, Kuopiossa... Taitokortteli on erinomainen ympäristö Joensuussa. Se osoittaa, miten vanhat rakennukset voivat saada uuden elämän ja nykyaikaisia käyttötarkoituksia. Esimerkiksi niin sanotun Kortteli 48:n käyttömahdollisuuksista ja toiveista on jo tehty selvitystä (http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/47263/C61.pdf?sequence=1).

Mahdollisuudet ovat monet, mutta osa mahdollisuuksista on iäksi menetetty, jos historialliset rakennukset tuhotaan.

Toivon sinun kannattavan Jokelan rakennuksen, Torikatu 10 ja 12 ja taidemuseon pihapiirin vahtimestarin talon suojelemista ja säilyttämistä.

Terveisin

Maria Korkatti

kuntalainen

------

Olen 5.11.2012 lähettänyt yllä olevan tekstin pienin muutoksin SDP:n kaupunginvaltuutetuille Marko Haakanalle ja Eila Heinoselle sekä Vihreiden valtuutetuille Hannele Autille, Päivi Hariselle, Marjo Hämäläiselle, Minttu Massiselle, Krista Mikkoselle ja Roope Tahvanaiselle.

Kirjettäni saa lähettää nimelläni edelleen ja siitä saa poimia ideoita yhteydenottoihin asian puolesta!

Kokkolan Neristan keväällä 2006