Luin hiljattain Marjo Kaartisen teoksen Neekerikammo – kirjoituksia vieraan pelosta (2004). Takakansitekstissään kirja lupaa pohtia suomalaisten vieraan pelkoa ja asettaa se eurooppalaiseen yhteyteensä. ”Historiallistamalla suomalaisen rasismin Neekerikammo osoittaa, että rasismista voidaan päästä eroon.”
Kirja osoittautui todella mielenkiintoiseksi ja nopealukuiseksi. Teos on kirjoittajan tutkimus siitä, miten afrikkalaiset ihmiset ja afrikkalainen maisema on nähty suomalaisessa matkakirjallisuudessa ja mainonnassa kautta aikojen. Tutkimus nostaa aineistosta esiin rasistisen näkökulman. Kaartinen on valinnut aineistoonsa pääasiassa Itä-Afrikasta – Keniasta – kertovia teoksia, koska materiaalia on hyvin saatavilla ja koska juuri Itä-Afrikka edustaa Kaartisen mielestä sellaista Afrikkaa, jonka perusteella suomalaiset ovat käsityksensä afrikkalaisuudesta rakentaneet. Kirja sisältää paljon sitaatteja alkuperäisteksteistä ja myös jonkin verran kuvia.
Neekerikammo piti lupauksensa ja sai pohtimaan, millainen kuva Afrikan maanosasta minulla tosiasiassa onkaan. On käsityksiä, jotka jostakin ovat tarttuneet minuun: afrikkalaiset eivät saa asioita aikaan, afrikkalaiset ovat vähään tyytyväisiä, afrikkalaiset ovat musikaalisia. Selvisi, että käsitysten välittäjänä on toiminut kulttuuri, jossa itse olen kasvanut. Näkemäni kuvat, lukemani kirjoitukset ja kuulemani puheet ovat luoneet kapean mielikuvani siitä, mitä on Afrikka ja afrikkalaisuus. Ilahduttavaa oli huomata, että aivan kaikki ennakkoluulot ja valkoinen ylemmyydentunto eivät sentään ole siirtyneet muuttumattomina sukupolvesta toiseen. Minua jaksoi huvittaa ja kauhistuttaa matkaajien tapa kirjoittaa ”lapsenkaltaisista, pintapuolisista ja huikentelevaisista” ”Afrikan pakana raukoista”. Paljon rajumpiakin esimerkkejä tutkimuksesta löytyy, mutta jätän ne jokaisen itse etsittäviksi.
Marjo Kaartisen teos oli paitsi myönteisesti avartava, myös vihaisuutta herättävä. Oliko vihan tunne yritys puolustaa omia rasistisia käsityksiäni vai aiheellista kritiikkiä tutkijaa kohtaan – en tiedä. Eniten eri mieltä olin Kaartisen suhtautumisesta siihen, miten matkakirjailijat kuvailivat Afrikassa näkemiään maisemia. Tutkijan mukaan piilorasismi jyllää tavassa katsoa Afrikkaa omista, itselle tutuista lähtökohdista. Kaartinen puhuu ”kolonialistisesta katseesta”, joka pyrkii hallitsemaan näkemäänsä. Kun suomalaiset matkaajat kuvailevat Afrikan maisemaa tuoden esille sen yhtäältä tuttuja ja toisaalta vieraita piirteitä, Kaartinen pitää sitä piilorasistisena kolonialistisena katseena. Syyllistävään sävyyn tutkija toteaa: ”Koti on normi.” Tuomio on mielestäni omituinen. Eikö koti, tuttu, ole kenelle tahansa normi? Ihminen kasvaa tietynlaiseen ympäristöön ja sen toimintatapoihin. Muu on hänelle enemmän tai vähemmän uutta, vierasta, toisenlaista. Se ei silti tarkoita sitä, että ihminen olisi kykenemätön kohtaamaan uusia asioita ja hyväksymään ne. Jotta uutta ymmärrystä voisi syntyä, on oltava olemassa ymmärrys, jonka päälle rakentaa.
Tietty aineiston ylitulkinnan maku ei hälvennä Kaartisen tutkimuksen ja helppotajuisen Neekerikammo-kirjan merkitystä. Kaartisen teos piirtää tärkeää kuvaa suomalaisesta historiasta suhteessa afrikkalaisuuteen ja osoittaa, että kulttuurimme takia kukaan meistä ei ole rasismista vapaa. Vaikka kaikkien omien käsitystensä syntyyn ei ole voinut vaikuttaa, ajatuksiaan on mahdollista muokata tai vaihtaa uusiin. Rasismiin voi puuttua, kun havaitsee, mistä se on lähtöisin. Tutustumisen välineenä voi käyttää vaikkapa Neekerikammoa – sitä kirjaa siis.
