Perkasin äsken luultavasti elämäni ensimmäistä kertaa kalaa. Ostin kaupasta muikkuja, katsoin netistä pikaiset siivousohjeet niille ja ryhdyin kokeilemaan.
Teen harvoin ruokaa niin, että joudun käymään käsiksi kalan tai jonkin muun eläimen sisuksiin. Tämä johtuu pitkälti siitä, etten nykyisin juurikaan syö lihaa. Kalaruokia en pahemmin ole koskaan valmistanut itse. Mutta silloinkin, kun vielä kulutin enemmän lihaa, kaupasta kantautui kotiin pääasiassa jauhelihaa, broilerisuikaleita, makkaraa ja tietysti eineksiä. Niinpä aina, kun käsittelen vaikkapa broilerinkoipea, jossa luut ovat tallella - tai äsken, kun perkasin kokonaisia kaloja - minut valtaa suuri kunnioitus ruokaa kohtaan.
Kun olin vuosi sitten vaihdossa Etelä-Afrikassa, huomasin, että me Suomessa elämme jo pitkälti einesten ja puolivalmisteiden varassa. Suomen joka marketista saa hunajamarinoituja broilerisuikaleita, kun taas sisäelimet tai kokonaiset kanat on haettava erikoisliikkeistä. Aina ei ole ollut näin, mutta en muista toisenlaista aikaa. Etelä-Afrikassa saa myös puolivalmisteita ja pikaruokaa, mutta siellä yleinen tapa tuntui kuitenkin olevan ruoan valmistaminen itse perustavanlaatuisista raaka-aineista. Valmiiksi siivottuun ruokaan tottuneena sihtisuuna minua hieman inhotti syödä keittoa, jonka lihanpalasissa olivat luut tallella. Myös pikaruokaketju tarjoili friteeratut broileripalasensa luiden kera (tämä tuskin tulisi Suomessa kysymykseen). Ystävän perheen luona vieraillessani yritin keksiä tahdikasta tapaa syljeskellä kalanruodot takaisin lautaselle.
Luiden, ruotojen ja sisäelinten käsitteleminen ja suusta löytäminen tekee minut tietoiseksi siitä, että käyttämäni ravinto on peräisin olennosta, joka on ollut elävä. Se on elänyt ties minkälaista elämää, kunnes ihminen on päättänyt sen tappaa. Muikkuja peratessani tunsin kiitollisuutta ja kunnioitusta, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa. Halusin käsittelylläni kunnioittaa sitä, että kalat ovat heittäneet henkensä päätyäkseen minun lautaselleni.
Kun pääsen näkemään, millaisesta eläimestä ruokani oikeasti tulee, minun ei tee mieli heittää ruokaa hukkaan. Marketin broilerisuikaleissa ei ole mitään, mikä muistuttaisi siitä, että ne ovat joskus olleet osa elävää eläintä. Niinpä ne voi surutta kumota roskiin, kun ne ensin on huolimattomuuksissaan polttanut pannulla. Uskon, että suhde ravintona käytettävään eläimeen on vielä voimakkaampi, jos on itse kasvattanut sen. Kun eläimen on nähnyt elävänä, ymmärtää, ettei ole itsestään selvää, että sen saa syödäkseen.
Niin yliemotionaalisesti ruokaan suhtautuvalta hipiltä kuin kuulostankin, olen tyytyväinen tähän ruoan minussa herättämään tunteeseen. Ajattelen, että tämä on jopa merkki terveestä ruokasuhteesta, jollaista minulla ei aikaisemmin ollut. Kalan perkaaminen ja luiden erotteleminen broilerinkoivesta on työlästä, mutta saa ollakin. Se saa minut ajattelemaan oikeita asioita.
