Se alkoi jo lapsena. Väitän että perheelläni on ollut vaikutusta siihen, missä jamassa olen nyt. Meillä oltiin myönteisiä säästeliäisyydelle ja luonnon kunnioittamiselle. Valot piti sammuttaa, kun huoneesta lähdettiin, ja uutta tavaraa hankittiin harkiten. Ihmetystä herätti, kun kylässä oli täti, joka pesi hampaat juoksuttaen vettä hanasta koko pesun ajan.
Lapsuuden lähtökohdista huolimatta onnistuin elämään monta vuotta ihan normaalia elämää. Murrosiässä olin kiinnostunut vaatteista ja meikeistä. Lahjoja oli kiva saada ja antaa, ja aina kaupungissa käydessä tuli osteltua monenmoista tavaraa. Luonnollisesti kaikkea ei ostettu tarpeesta, vaan halusta. Mitä halvemmalla, sen parempi.
Lukioiässä kävin kehitysmaakaupassa ja löysin sieltä Vastuullisen kuluttajan oppaan. Jäin nopeasti koukkuun ajatukseen, että voin omalla toiminnallani vaikuttaa epäoikeudenmukaisina pitämiini asioihin. Ajattelin kokeilla vähän ylikansallisten yhtiöiden boikotointia. Minulla ei todellakaan ollut käsitystä, mihin kaikkeen tuo kokeilu johtaisi.
Pikku hiljaa aloin vajota syvemmälle. Vuodet ovat sarja sekavia muistoja kimppakyydeistä, kirpparikierroksista, voittoa tavoittelemattomista yhdistyksistä ja pesupähkinäkokeiluista, kuukupin hankinnasta, adressien allekirjoittelusta, aikapankkitoiminnasta ja ekosähköstä.
Jossain vaiheessa kokeilin ensimmäistä kertaa reilun kaupan tuotteita. Aluksi kyse oli yksittäisistä kerroista, jolloin ostin viehättävän värikkäitä käsitöitä, mutta vähitellen minun oli saatava lisää. Käyttöni laajeni uusiin aineisiin, kuten kahviin ja teehen.
Tarjonnan parannuttua jatkoin hedelmiin, kukkiin, jopa alusvaatteisiin, ja nykyään käytän oikeastaan mitä tahansa reilun kaupan tuotetta, jonka käsiini saan. Monilla ei ehkä ole käsitystä, kuinka naurettavan helppoa käyttäminen on nykyisin. Tavaran saatavuus on parantunut huikeasti 2000-luvun alkuun nähden ja hinnat ovat laskeneet. Opiskelijankin tuloilla on mahdollista käyttää reilun kaupan tuotteita. Ostan satsin vähintään kerran viikossa.
* * *
Tätä nykyä teen maailmanparantamisen eteen melkeinpä mitä tahansa. Olen osallistunut polkupyörämarssiin pehmojääkarhuja sidottuna polkupyöräni ohjaustankoon. Olen lähettänyt postia Legolle, Finlaysonille, Valiolle, Shellin toimitusjohtajalle, kaupunginvaltuutetuille ja kansanedustajille ja pyytänyt milloin historiallisten puutalojen suojelua, milloin arktisesta öljystä luopumista, tai ydinvoiman käytön lopettamista. Olen pitänyt työpajaa elektroniikantuotanon epäkohdista, olen myynyt eettisiä ja ekologisia tuotteita ja järjestänyt Mahdollisuuksien toreja.
En usko, että kenelläkään on käsitystä, kuinka syvällä olen. Työpaikalla lajittelen toistenkin roskia ja irrottelen yksinäisiä latureita seinästä. Olen sotkenut läheisiäni mukaan kuvioihini ostamalla heille aineettomia lahjoja tavaroiden sijaan ja valmistamalla heille vegaanista ruokaa. Mitä he ovatkaan joutuneet kestämään vuokseni! Ymmärrän, että valintani vaikuttavat heihin, mutta en välitä.
Kuluneena talvena liityin mukaan Kepan kansalaisvaikuttajan koulutusohjelmaan. Siellä olen kohdannut kaltaisiani, joiden kanssa pohdimme esimerkiksi, mitä tehdä, kun pelkkä luomun ostaminen tai kansalaisaloitteen allekirjoittaminen ei tunnu enää miltään. On ollut helpottavaa huomata, että en ole yksin. En silti usko, että monikaan meistä pystyy vieroittumaan. Tahto rakentaa oikeudenmukaisempaa maailmaa on se tie, jota kuljemme loppuun saakka.
Järjestämme Helsingissä pikkuparlamentin edessä julkisen Painavaa asiaa -tapahtuman 22.5. klo 9-13. Jos koet olevasi yksi meistä, tule mukaan.
Tämä kirjoitus on
julkaistu alun perin Kepa ry:n Globbarit-blogissa 19.5.2015. Kirjoituksen laatiminen kuului kansalaisvaikuttajan koulutusohjelmaan.
