Hei, Shellin uusi toimitusjohtaja / Hi you, the new Shell CEO

Greenpeacen aktivistien vangitsemisen ja vapauttamisen ansiosta maailman katseet ovat entistä suuremmassa määrin kääntyneet maapallon arktisille alueille.

Venäläinen energiayhtiö Gazprom ja Shell suunnittelevat edelleen yhteistyötä - öljynporausta herkillä arktisilla alueilla.

Tammikuussa Shellin uutena toimitusjohtajana aloittaa Ben Van Beurden. Hänelle on nyt mahdollista lähettää vetoomus, jotta Shell purkaisi yhteistyösopimuksen Gazpromin kanssa ja lopettaisi koko arktisen öljynporauksen ohjelmansa. Shellillä on jo epäilyksensä arktisen porauksen kannattavuudesta.

Valmiin vetoomuksen voit lähettää sivulta http://www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/ilmastonmuutos/Arktis/Erota-kaksi-ahnetta-Shell--Gazprom/?utm_source=SilverpopMailing&utm_medium=email&utm_campaign=FI%20Arctic%2030%20going%20home%20(1)&utm_content=&spMailingID=44705048&spUserID=Mzk4NTE4MjUzMjIS1&spJobID=223818698&spReportId=MjIzODE4Njk4S0

Samalla sivulla voit myös muuttaa viestiä ja lähettää sen van Beurdenille. Epäillä tietysti voi, lukeeko vetoomusviestejä kukaan, mutta jo kommenttien lukumäärä ja ylipäätään kansalaisaktiivisuuden volyymi vaikuttaa kyllä päätöksiin! Tällaisen viestin minä lähetin:

Make a Memorable Thing

"Dear Mr. Van Beurden,

Welcome to your new job.

The eyes of the world are, perhaps more than ever, in the Arctic. 

Arctic drilling is a risk and probably Shell has already noticed that in a hard way. The damage the drilling makes is economic, social and cultural not to mention the unique Arctic nature is harmed by drilling.

You have the chance to do something memorable, by ending the deal with Gazprom and stopping the Arctic drilling program. With the Shell board members and experts you are surely able to come up with a more sustainable plan for the future of Shell and the whole world."

* * *

Same in English:

Thanks to the arresting and releasing of the Greenpeace activists the eyes of the world are, more than before, turned to the Arctic areas of the world.

The Russian energy company Gazprom and Shell are still planning to co-operate - to drill in the Arctic.

In January Ben van Beurden will start his job as a new Shell CEO. Now it is possible to send him a petition in order to Shell cancel the contract with Gazprom and end the Arctic drilling program as a whole. Shell already has some doubts abouts the profitability of drilling in the Arctic.

You can send the pre-written petition from the page http://www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/ilmastonmuutos/Arktis/Erota-kaksi-ahnetta-Shell--Gazprom/?utm_source=SilverpopMailing&utm_medium=email&utm_campaign=FI%20Arctic%2030%20going%20home%20(1)&utm_content=&spMailingID=44705048&spUserID=Mzk4NTE4MjUzMjIS1&spJobID=223818698&spReportId=MjIzODE4Njk4S0

On the same page you can edit the petition message and send it to van Beurden. Of course you can doubt whether anyone reads the petition texts but already the number of the comments and the volume of civic activity does affect decisions! Here is the message I sent:

Make a Memorable Thing

"Dear Mr. Van Beurden,

Welcome to your new job.

The eyes of the world are, perhaps more than ever, in the Arctic. 

Arctic drilling is a risk and probably Shell has already noticed that in a hard way. The damage the drilling makes is economic, social and cultural not to mention the unique Arctic nature is harmed by drilling.

You have the chance to do something memorable, by ending the deal with Gazprom and stopping the Arctic drilling program. With the Shell board members and experts you are surely able to come up with a more sustainable plan for the future of Shell and the whole world."

Monikulttuurinen teatteriprojekti ja osallisuus

Maria Korkatti ohjasi monikulttuurista aikuisten teatteriryhmää Joensuussa. Työ kesti tammikuusta toukokuuhun 2012. Hän kokosi ryhmän sosionomin opinnäytetyötään varten. Opinnäytetyön toimeksiantaja oli Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen oSallisuushanke Salli.

Opinnäytetyön tehtävänä oli viedä läpi osallisuuden kokemuksia tarjoava monikulttuurinen harrastajateatteriprojekti. Monikulttuurinen tarkoitti tässä tapauksessa ryhmää, jossa oli sekä suomalaissyntyisiä että Suomeen muualta muuttaneita jäseniä. Lähtöajatuksena oli, että osallisuuden kokemukset syntyvät aktiivisen toimijuuden kautta. Osallisuutta ja aktiivisuutta pyrittiin edistämään suhteessa teatteriryhmään. Pidemmälle tähtäävänä päämääränä oli, että ryhmän jäsenten valmius liittyä eri yhteiskunnan toimintoihin paranisi ja mahdollisuus osallisuuden kokemuksiin myös teatteriryhmän ulkopuolella kasvaisi.

Nimen ”Kipinät – The Sparkles” itselleen valinnut ryhmä kokoontui 24 kertaa. Näistä kahtena päivänä esitimme valmista näytelmäämme Menolippu – matkoja maailmanloppuun. Kokosimme esityksemme devising-menetelmällä, joka sopi hyvin osallisuutta edistävään projektiin. Työskentelytapaa valitessani ajattelin, että ryhmän oma käsikirjoitus antaa valmista tekstiä suuremman liikkumavaran kielitaidon, osallistujamäärän ja käsiteltävän aiheen suhteen.

Ryhmälähtöisyyden ja ohjaajakeskeisyyden rajoilla

Heti toiminnan alusta pyrin luomaan ryhmään arvomaailman, jossa osallisuuden kokemuksia voisi tapahtua. Ryhmän jäsenten tuli tuntea olonsa turvalliseksi ja ajatuksensa arvostetuiksi. Pyrin tutustuttamaan osallistujia toisiinsa, itseni mukaan lukien. Loin toimintakulttuuria, jossa kaikkien osallistumista ideointiin ja päätöksentekoon toivottiin ja odotettiin. Tämä vaati keskustelun ylläpitämistä, puheenvuorojen antamista myös hiljaisemmille jäsenille ja eri harjoitteiden ja menetelmien käyttöä ideoinnin virikkeenä ja ilmaisun tukena. Asioista keskusteleminen ja yhteinen päätöksenteko veivät aikaa jo kielitaitoerojen takia. Vaivannäkö esimerkiksi ryhmän nimen valinnassa ei silti ollut yhdentekevää: nimi antoi ryhmälle identiteetin ja yhdisti osallistujia toisiinsa. Ryhmän voimin päätettiin myös näytelmän aihe – maailmanloppu – ja esityksen nimi.

Kokoontumisemme koostuivat tavallisesti yleisistä teatteriharjoitteista ja näytelmää edistävästä työskentelystä. Keräsimme tietoa maailmanlopusta vapaasti ideoiden ja eri lähteistä. Tapaamisten välillä työstin aineistoa ja mietin, mitä näkökulmia kokonaisuudesta vielä puuttuu. Laadin harjoitteita ja aineistonkeruutehtäviä, joita vein ryhmän toteutettavaksi.

Työskentelylle asetti haasteita ryhmän hajanaisuus. Koin rasittavaksi sen, että ihmiset osallistuivat toimintaan vaihtelevasti ja että ryhmään liittyi uusia jäseniä eri aikoihin. Sallin tämän, koska ryhmä oli pieni ja halusin varmistaa, että mukana pysyisi loppuun asti toiminnan kannalta riittävä määrä ihmisiä. Myös pitkälle ulottuvan harjoitusaikataulun laatiminen osoittautui mahdottomaksi, mikä vaikeutti prosessin suunnittelua. Tapaamiskertojen puolivälissä ryhmä vakiintui viisijäseniseksi. Kun kokoonpano vakiintui, ryhmän identiteetti pääsi viimein kehittymään, vaikka poissaolot eivät täysin loppuneetkaan.

Olin haaveillut työskentelystä, jossa jokaiselta soljuisi ideoita ja kaikki sanoisivat oma-aloitteisesti mielipiteensä käsiteltävistä asioista. Ryhmälähtöisen työtavan ansiosta olikin luontevaa ”vaatia” toimijoita ottamaan kantaa ja tekemään päätöksiä. Toisaalta annoin osallistujille valinnan mahdollisuuksia ehkä liikaakin. Ryhmän jäsenet eivät välttämättä aina tienneet, mitä heiltä odotetaan eivätkä sitä kautta osanneet osallistua työskentelyyn. Liika ”osallistavuus” siis vähensikin osallistumisen todellisia mahdollisuuksia.

Edellä kerrotut syyt johtivat siihen, että esityksen käsikirjoitus ei muotoutunut työskentelyn ohessa toivomallani tavalla. Jotta projekti saataisiin päätökseen, otin lopulta vastuulleni käsikirjoituksen kokoamisen. Draama oli ollut meille toiminnan väline, mutta tässä vaiheessa otin näytelmään ensi kerran kantaa taideteoksena. Loin esitykselle dramaturgian, joka omasta mielestäni oli toimiva ja esteettinen. Harjoittelimme valmiin käsikirjoituksen kanssa viisi kertaa. Näytelmä onnistui hienosti. Olimme harjoitelleet varsinaista teatteri-ilmaisua erittäin vähän, mutta siitä huolimatta kaikki kolme näytöstä olivat monipuolisia, sujuvia ja vapautuneita.

Onnistunutta osallisuutta

Projektia monimutkaisti se, että siinä oli säilytettävä opinnäytetyöltä vaadittava tutkimuksellisuus. Prosessia oli dokumentoitava huolella ja arvioitava lopuksi. Arviointi yhdessä ryhmän kanssa osoittautui mielenkiintoiseksi ja paljasti toiminnan päässeen alkuperäisiin tavoitteisiinsa.

Mittasin osallisuuden kokemuksia seuraavien aihealueiden kautta: 1. ryhmän jäsenen oma kokemus ideointiin osallistumisesta, 2. kokemus kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta, 3. kokemus oman mielipiteen huomioinnista päätöksenteossa ja 4. ryhmän tärkeys osallistujalle.

Arvioinnissa ryhmän jäsenet toivat esille, että kaikki olivat osallistuneet ideointiin. Mitä tahansa ehdotusta oli ollut lupa muokata ja ideoita oli hiottu sellaisiksi, että niiden toteuttaminen sopi kaikille. Osallistujien mukaan päätökset olivat olleet yhteisiä ja itse kunkin mielipide oli otettu huomioon. Kaikki toivat esille, että ryhmässä oli pyritty kuuntelemaan ja ymmärtämään muita.

Huomasin itsekin, että ajan myötä opimme kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiamme, ja sovittamaan omaa viestintäämme toisten viestintätaitoihin. Projektin edetessä ryhmän jäsenet kommunikoivat entistä enemmän keskenään ja roolini toimijoiden välisenä ”tulkkina” pieneni. Kuten teatterissa usein, myös tässä projektissa osallistujista tuli toiminnan myötä läheisiä toisilleen.

Projektissa mukana oleminen oli kaikille ainakin jollakin tapaa myönteinen kokemus. Toisille ryhmä oli tärkeämpi kuin toisille. Osa Kipinöiden maahanmuuttajajäsenistä kertoi, että ryhmään osallistuminen paransi heidän kielitaitoaan. He eivät kertoneet niinkään sanavaraston karttumisesta, vaan painottivat saaneensa lisää rohkeutta suomen puhumiseen ja uskoa omaan selviytymiseensä tilanteissa, joissa tarvitsevat kieltä:

”Ja minä nyt on helpompi voi mennä toinen paikkaan ja jotakin kysyä, koska ensin minä pelkäsin. Ja nyt minä tiedän, voin käyttää eri elejä... eleitä ja jotakin toinen tapa kysyä, koska minä olen teatteriryhmässä – –”

Kasvanut rohkeus, avoimuus ja kielitaito parantavat ilman muuta ihmisen valmiuksia liittyä yhteiskunnan eri toimintoihin. Liittymisen kautta mahdollistuvat myös uudet osallisuuden kokemukset.

Osallistaminen asenteena

Projektissa oli loppuun asti mukana vain viisi osallistujaa. Tutkimuksellisesti ajatellen otos ja aineisto ovat hyvin suppeat. On perusteltua pohtia kriittisesti, missä määrin Kipinöiden kokemuksista voidaan vetää johtopäätöksiä kokeilemani työtavan hyödyistä. Toisaalta laadullinen tutkimus, sosiaaliala ja teatterikasvatus ovat alueita, jotka tunnustavat yksilöiden tarinat ja kokemukset vähintään yhtä merkittäviksi kuin määrällisen vaikuttavuuden. Uskon, että kanssani samanlaisia työtapoja toteuttaneet voivat yhtyä saamiini tuloksiin.

Osallistavuus on ennen kaikkea asenne eikä siihen tarvita lähtökohtaisesti osallistavaa menetelmää, kuten devisingia. Tärkeää osallisuuteen pyrkivässä toiminnassa on mielestäni osanottajien kuunteleminen ja ymmärtämään pyrkiminen sekä päätöksenteko- ja valinnanmahdollisuuksien tarjoaminen. Monikulttuurisissa projekteissa olennaista olisi lisätä kohderyhmän jäsenten osallisuutta ottamalla heidät mukaan toiminnan suunnitteluun.

Monikulttuuriselle aikuisten teatteriryhmälle Joensuussa suunnitellaan jatkoa. Yhteistyöstä kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä maria.korkatti@gmail.com

Maria Korkatti

Kirjoittaja on teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK) ja sosionomi (AMK). Teksti pohjaa hänen lopputyöhönsä, joka on luettavissa verkossa http://publications.theseus.fi/handle/10024/49458

Tämä artikkeli on julkaistu Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä 3/2013. Julkaistuun artikkeliin liittyy valokuvia Kipinät-ryhmästä ja kolmen maahanmuuttajan haastattelut aiheesta "Voiko taide sopeuttaa vieraaseen kulttuuriin?". Lisäksi teksti löytyy Kipinät - The Sparkles -ryhmän blogista kipinat-ryhma.blogspot.fi

Tapahtuma-arvio Huonosta festivaalista

Kävin joskus tässä keväällä Outokummussa järjestetyllä Huonolla festivaalilla. En saanut kirjoitettua tapahtumasta aiemmin, joten nyt en ehkä enää ihan tarkkaan muista, mitä festivaali piti sisällään.

Yksi syy, miksi halusin lähteä tapahtumaan Joensuusta asti, varta vasten, oli ennakkotiedoissa mainittu ohjelmanumero vastineeksi Puolangan Pessimismipäiville. Olen ollut mukana Pessimismipäivien järjestelyissä mukana monena vuonna ja koin välttämättömäksi lähteä katsomaan, mitä vinoiltavaa outokumpulaiset ovat keksineet. Luvattua ohjelmanumeroa ei koskaan tullut. Monta muutakin esitystä jäi toteutumatta, joskin tapahtumassa pidätettiin mahdollisuus tähän. Luonnollinen huonon tapahtuman piirre.

Ohjelma, joka lopulta toteutui, oli huonoa. Oli sanomalehden lukua, joku ”afrikkalainen” tanssi ja moniosaajaduo, joka ei osannut mitään kunnolla. Pisin ja muistaakseni huonoin numero oli se, kun mummoikäinen nainen valmistautui näyttämöllä tanssiesitykseensä. Tapahtuman juontajan johdolla soitimme kansanedustaja Pekka Raville ja valitimme, kuinka Pohjois-Karjalasta viedään kaikki. Nytpä muistinkin, että festivaalin teema oli ”Viekee kaikki”. Ravi ei muuten vastannut puhelimeen.

Tässä soitetaan Pekka Raville.

Juhlasali sopi festivaalin henkeen.

Ehkä olen pessimismitouhuihin osallistumisen vuoksi vinksahtanut, mutta minua Huono festivaali puhutteli suuresti. Oli vapauttavaa istua tapahtumassa, jonka sisällön suhteen ei ollut suuria odotuksia eikä siksi myöskään myötähäpeää tai pettymyksiä aiheutunut. Päin vastoin, nauratti paljon. Oli ihanaa, että toiset uskalsivat nousta yleisön eteen ja olla huonoja. Ei myöskään ollut paineita olla hyvä yleisö.

Lapsetkin osasivat olla huonoja.

Huonouden salliminen jäi jotenkin päälle festivaalin jälkeen. Ei ollut kiirettä kirjoittaa tätä juttua. Ja nyt kun kirjoitin, en tarkistanut yhtäkään taustafaktaa enkä kielioppiseikkaa. En myöskään palannut muuttamaan jo kirjoittamiani kohtia sujuvammiksi tai ymmärrettävämmiksi. Kuvien blogiin sijoittamiseen panostin vähän enemmän, mutta sitten en enää jaksanut. Sopiva huonous on hyvästä.

Ethän hävitä Joensuun vanhoja taloja - avoin kirje Joensuun kaupunginvaltuutetuille

Hyvä kaupunginvaltuutettu!

En ole seurannut, mikä on ollut teistä itse kunkin kanta Wanhan Jokelan, Torikatu 10 ja 12 sekä taidemuseon vanhan vahtimestarin talon suojeluun.

Nyt rakennusten suojelu on ilmeisesti kuitenkin tulossa jälleen käsiteltäväksi, ja haluan esittää kuntalaisen mielipiteeni. Olen rakennusten säilyttämisen kannalla.

Joensuuhun neljä vuotta sitten muualta muuttaneena Jokelalla ja vanhalla puutalokorttelilla on ollut suuri merkitys kotoutumiseni kannalta. Olen tuntenut itseni tervetulleeksi kaupunkiin, jossa on uskallettu säilyttää vanhoja rakennuksia merkkinä siitä, että täällä on eletty ennen minua ja eletään minun jälkeenikin. On lohdullista, turvallisuutta ja iloa tuovaa nähdä historiaa ihan vain kadulla kävellessä.

Asia, mitä Joensuussa olen kuitenkin ihmetellyt, on vanhojen rakennusten vähyys ja huono kunto. Olen asunut myös Kokkolassa, jossa vanhakaupunki Neristan on todellinen kaupungin ylpeyden aihe. Se on viihtyisää asuma-aluetta, ulkoilualuetta paikallisille ja jopa mainostettu turistikohde. Neristanissa on muun muassa kahvila- ja ravintolatoimintaa, sen rakennuksista on painettu postikortteja ja alueelle on tehty opastettu kävelyreitti matkailukäyttöön. Vanhatkaupungit ja museokorttelit toimivat vetovoimatekijöinä monissa Suomen kaupungeissa, kuten mainitsemassani Kokkolassa; Porvoossa, Kuopiossa... Taitokortteli on erinomainen ympäristö Joensuussa. Se osoittaa, miten vanhat rakennukset voivat saada uuden elämän ja nykyaikaisia käyttötarkoituksia. Esimerkiksi niin sanotun Kortteli 48:n käyttömahdollisuuksista ja toiveista on jo tehty selvitystä (http://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/47263/C61.pdf?sequence=1).

Mahdollisuudet ovat monet, mutta osa mahdollisuuksista on iäksi menetetty, jos historialliset rakennukset tuhotaan.

Toivon sinun kannattavan Jokelan rakennuksen, Torikatu 10 ja 12 ja taidemuseon pihapiirin vahtimestarin talon suojelemista ja säilyttämistä.

Terveisin

Maria Korkatti

kuntalainen

------

Olen 5.11.2012 lähettänyt yllä olevan tekstin pienin muutoksin SDP:n kaupunginvaltuutetuille Marko Haakanalle ja Eila Heinoselle sekä Vihreiden valtuutetuille Hannele Autille, Päivi Hariselle, Marjo Hämäläiselle, Minttu Massiselle, Krista Mikkoselle ja Roope Tahvanaiselle.

Kirjettäni saa lähettää nimelläni edelleen ja siitä saa poimia ideoita yhteydenottoihin asian puolesta!

Kokkolan Neristan keväällä 2006

Kiitos, muikku.

Perkasin äsken luultavasti elämäni ensimmäistä kertaa kalaa. Ostin kaupasta muikkuja, katsoin netistä pikaiset siivousohjeet niille ja ryhdyin kokeilemaan.

Teen harvoin ruokaa niin, että joudun käymään käsiksi kalan tai jonkin muun eläimen sisuksiin. Tämä johtuu pitkälti siitä, etten nykyisin juurikaan syö lihaa. Kalaruokia en pahemmin ole koskaan valmistanut itse. Mutta silloinkin, kun vielä kulutin enemmän lihaa, kaupasta kantautui kotiin pääasiassa jauhelihaa, broilerisuikaleita, makkaraa ja tietysti eineksiä. Niinpä aina, kun käsittelen vaikkapa broilerinkoipea, jossa luut ovat tallella - tai äsken, kun perkasin kokonaisia kaloja - minut valtaa suuri kunnioitus ruokaa kohtaan.

Kun olin vuosi sitten vaihdossa Etelä-Afrikassa, huomasin, että me Suomessa elämme jo pitkälti einesten ja puolivalmisteiden varassa. Suomen joka marketista saa hunajamarinoituja broilerisuikaleita, kun taas sisäelimet tai kokonaiset kanat on haettava erikoisliikkeistä. Aina ei ole ollut näin, mutta en muista toisenlaista aikaa. Etelä-Afrikassa saa myös puolivalmisteita ja pikaruokaa, mutta siellä yleinen tapa tuntui kuitenkin olevan ruoan valmistaminen itse perustavanlaatuisista raaka-aineista. Valmiiksi siivottuun ruokaan tottuneena sihtisuuna minua hieman inhotti syödä keittoa, jonka lihanpalasissa olivat luut tallella. Myös pikaruokaketju tarjoili friteeratut broileripalasensa luiden kera (tämä tuskin tulisi Suomessa kysymykseen). Ystävän perheen luona vieraillessani yritin keksiä tahdikasta tapaa syljeskellä kalanruodot takaisin lautaselle.

Luiden, ruotojen ja sisäelinten käsitteleminen ja suusta löytäminen tekee minut tietoiseksi siitä, että käyttämäni ravinto on peräisin olennosta, joka on ollut elävä. Se on elänyt ties minkälaista elämää, kunnes ihminen on päättänyt sen tappaa. Muikkuja peratessani tunsin kiitollisuutta ja kunnioitusta, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa. Halusin käsittelylläni kunnioittaa sitä, että kalat ovat heittäneet henkensä päätyäkseen minun lautaselleni.

Kun pääsen näkemään, millaisesta eläimestä ruokani oikeasti tulee, minun ei tee mieli heittää ruokaa hukkaan. Marketin broilerisuikaleissa ei ole mitään, mikä muistuttaisi siitä, että ne ovat joskus olleet osa elävää eläintä. Niinpä ne voi surutta kumota roskiin, kun ne ensin on huolimattomuuksissaan polttanut pannulla. Uskon, että suhde ravintona käytettävään eläimeen on vielä voimakkaampi, jos on itse kasvattanut sen. Kun eläimen on nähnyt elävänä, ymmärtää, ettei ole itsestään selvää, että sen saa syödäkseen.

Niin yliemotionaalisesti ruokaan suhtautuvalta hipiltä kuin kuulostankin, olen tyytyväinen tähän ruoan minussa herättämään tunteeseen. Ajattelen, että tämä on jopa merkki terveestä ruokasuhteesta, jollaista minulla ei aikaisemmin ollut. Kalan perkaaminen ja luiden erotteleminen broilerinkoivesta on työlästä, mutta saa ollakin. Se saa minut ajattelemaan oikeita asioita.

Randompullamusikaali leivottiin valmiiksi Puolangalla

(Laadin omaksi huvikseni ja teatteriryhmän ponnistelujen lehteen saattamiseksi tällaisen teatteriarvion. Juttu julkaistiin toisen otsikon alla Ylä-Kainuu-lehdessä 8.3.2012.)

Puolankalaisten nuorten voimin toteutettu Randompullamusikaali näki päivänvalon perjantaina 2. maaliskuuta. Musikaali esitettiin saman päivän aikana yhteensä neljä kertaa; kahdesti koululaisille ja kahdesti kaikille musikaalinnälkäisille. Neljäkymmenminuuttinen musikaali osoitti vaatineensa paljon työtä laajalta tekijäjoukolta.

Harrastajaproduktioiden arvioinnissa vaikeinta on näkökulman valinta. Teatteriprojekti näyttäytyy kovin erilaisena, kun sitä tarkastellaan osallistuvan harrastajan, ohjaajan tai katsojan näkökulmasta. Randompullamusikaalin ehdoton ansio on, että se ylipäänsä tehtiin. On upeaa, että Laura Tykkyläiseltä ja Eerika Kemppaiselta ohjaajina ei ole puuttunut kunnianhimoa toteuttaa musikaali. Kansalaisopiston kurssina toteutettu produktio antoi parillekymmenelle nuorelle erinomaisen tilaisuuden kartuttaa taitojaan näyttelemisen, musiikin, tanssin ja kaiken kaikkiaan tavoitteellisen ryhmätoiminnan saroilla. Musikaalin tekijät ovat hehkuttaneet hyvää ryhmähenkeään lehtien palstoilla. Yksi harrastajateatteriprojektin tärkeimmistä tehtävistä onkin tarjota osallistujille kannustava ja luova yhteisö, jossa voi turvallisesti heittäytyä kokeilemaan rajojaan. Katsojana olisin kuitenkin halunnut ryhmähengen välittyvän yleisöön asti. Vasta musikaalin lopussa nähty Pullarock antoi vihjeitä siitä hyvästä meiningistä, joka tekijöiden joukossa on vallinnut. Loppunumerossa yleisö pääsi näkemään esiintyjät vuorotellen vielä kerran ja iloitsemaan jokaisen persoonallisesta, hauskasta ja vapautuneesta tanssisoolosta.

Soittaminen Puolangalla osataan, ja tässäkin produktiossa livebändi antoi vankkumattoman pohjan tanssille ja laululle. Uudelleen sanoitetut ja sovitetut kappaleet syvensivät tarinan tunnelmia. Olisin mielelläni katsellut rooliasuihin pukeutuneita soittajia osana esitystä, mutta heidät oli piilotettu sermin taakse näyttämön sivuun. Kuten esityspaikkana toimineessa liikuntasalissa aina, haasteena oli saada laulu kuulumaan soiton yli. Tässä onnistuttiin paremmin kuin monissa salissa aiemmin pidetyissä musiikkiesityksissä. Mikä parasta, mikrofoni oli päätetty ojentaa lukuisille nuorille, jolloin yleisö sai huomata ryhmästä löytyvän laajan laulu- ja räppäystaidon. Näyttämölaulu on kuitenkin oma taiteenlajinsa, ja niinpä osuuksissaan onnistuivat parhaiten laulajat, jotka esiintyivät roolinsa kautta. Myös ilman mikrofonia toteutetut puheäänet olivat selkeitä, mikä ei ole itsestään selvyys. Vilkkuvat ja vääriin aikoihin syttyvät ja sammuvat näyttämövalot häiritsivät näytelmää.

Musikaalin parasta antia olivat rohkeat suoritukset, joihin lopun tanssisoolot lukeutuivat. Jenni Heikkisen ja Anne Keräsen roolityöt olivat nautinnollista katsottavaa, sillä niissä uskallettiin olla juuri niin hölmöjä kuin roolit vaativat. Tämä teki kyseisistä hahmoista myös näytelmän hauskimpia. Niin ikään Jere Kanervan häpeilemätöntä lavaolemusta oli ilo katsella. Rumpuja soittaneesta ja koiran pienen roolin tehneestä Oskari Haapalaisesta saisi näyttelijänä irti enemmänkin. Emma Kurtti ylsi haastavassa pojan roolissaan muun rosvojoukon tasolle. Oli ihailtavaa, että kaikki nuoret näyttelijät taipuivat tanssiin, joka teatteriharrastajienkin parissa on usein arkailtu laji. Eerika Kemppainen tanssinohjaajana oli onnistunut saamaan esiintyjiin monipuolista liikettä, joskin jotkut koreografiat olisivat paremmin sujuakseen vaatineet joko yksinkertaistamista tai muutaman lisäharjoituksen. Monen näyttelijän ja tanssijan roolisuoritus olisi noussut uudelle tasolle, kun ilmaisun ykkösasiaksi olisi nostettu hullutteleva heittäytyminen ja vasta toiselle sijalle oikeat askeleet, puhdas laulu ja muut tekniset seikat. Randompullamusikaali ei tyylilajinsa vuoksi olisi kärsinyt pienestä ylinäyttelemisestäkään.

Randompullalaiset olisivat luultavasti hyötyneet pidemmästä esityskaudesta, jolloin esiintymiseen olisi ehtinyt kehittyä varmuutta ja saatu palaute olisi auttanut hiomaan kokonaisuutta. Musikaalin arvoa nosti ryhmän itsensä tekemä käsikirjoitus, joka ei sortunut sisäpiirivitsien viljelyyn.

Randompullamusikaali. Puolangan kansalaisopisto. Kaikki näytökset 2.3.2012.

Ohjaus ja sovitukset: Laura Tykkyläinen

Koreografiat ja tanssinopetus: Eerika Kemppainen

Käsikirjoitus: Susanna Kähkösen juonen pohjalta Susanna Kähkönen, Larissa Väisänen, Eerika Kemppainen, Saanamari Väisänen, Justiina Mäkäräinen, Miia Seppänen ja Laura Tykkyläinen

Rooleissa: Vilma Nissinen, Anne Keränen, Justiina Mäkäräinen, Julia Pirttijärvi, Larissa Väisänen, Pinja Heikkinen, Miia Seppänen, Monika Manninen, Jenni Heikkinen, Susanna Kähkönen, Emma Kurtti, Santeri Rahkamaa, Jere Kanerva, Oskari Haapalainen.

Bändi: Oskari Haapalainen, Tiia Keskimaa, Aatu Ruokolainen, Hanna-Kerttu Sarsila, Katja Kemppainen, Kaisa Holappa, Justiina Mäkäräinen, Anne Keränen, Larissa Väisänen.

Miksi tammikuuni on lihaton?

Viime viikkoina mielessäni ovat pyörineet paljon teatterintekijä Juha Hurmeen sanat, joiden mukaan rakkaus tekee kipeää, sillä rakastaessaan joutuu joskus tekemään vaikeilta tuntuvia asioita. Olen pohtinut rakkautta ja sen työläyden aiheuttamaa kipua eri asioihin liittyen - yhtenä niistä ruokailutottumukset. Hieman ennen joulua mielessäni kypsyi ajatus liittyä Facebookissakin näkyvillä olevaan Lihaton tammikuu -tapahtumaan. Tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen olen siis noudattanut kasvisruokavalioa (paitsi kalaa syön).

Kasvissyöjäksi ryhtyminen on ollut mieleni sopukoissa jo pitkään, ainakin kymmenen vuotta, luulisin. Ajatus lihan välttämisestä on kuitenkin tuntunut hankalalta. Mietityttänyt on, mitä mahaan laitettavaa jää, jos lihatuotteet karsitaan. Monet liha- ja makkararuoat maistuvat mielestäni taivaallisen hyviltä, joten ajatus niistä luopumisesta on tuntunut liian suurelta uhraukselta. Olen ajatellut myös, miten pelkästä kasvisruoasta saa koottua tasapainoisen ruokavalion. Viimeisimmän ajatuksen tiedän aivan jonninjoutavaksi, sillä enhän sekaruokaa syödessänikään juuri ravintoarvoja laskeskele. Monenlaisia mielensisäisiä esteitä kasvissyöjäksi ryhtymiselle on kuitenkin ollut.

Toisaalta myös kannustimia kasvissyönnille on kertynyt. En muista, miksi olen harkinnut kasvissyöjäksi siirtymistä silloin reilu kymmenen vuotta sitten, teini-iässä. Ehkä se olisi ollut sopivan erilaista ja siksi siistiä... Tai ehkä tuotantoeläinten kohtelu tuntui pahalta jo silloin. Sen kuitenkin tiedän, että viime vuosina ympäristön- ja ilmastonsuojeluasiat ovat tulleet minulle entistä tärkeämmiksi. Olen käsittänyt, että kasvikset kuormittavat ilmastoa vähemmän kuin liha ja siksi kasvisruoka on ilmaston kannalta hyvä valinta. Tämän vuoksi olen jo muutaman vuoden ajan suosinut kasvisruokia esimerkiksi oppilaitosravintoloissa. Tuntuu kätevältä valita kasvisvaihtoehto, kun joku on väsännyt sen valmiiksi ja kun tietää, että itse vastaavaa ruokaa tuskin osaisi tehdä tai sellaista ei vain tulisi tehtyä. Eli vaikka olen syönyt ravintoloissa myös liharuokia - puhumattakaan siitä, että omasta jääkaapista on tavallisesti löytynyt jauhelihaa, kanaa tai makkaraa - valmiina tarjottu lämmin kasvisruoka on kannustanut minua kasvispainotteisempaan ruokavalioon.

Nyt joulun alla sitten mietin tekojani, joita kuvittelen tekeväni ympäristön suojelemiseksi. Minusta tuntui, että haluan tehdä jotakin enemmän ympäristön eteen. Facebookissa olin nähnyt Lihaton tammikuu -tapahtuman, ja pohtinut siihen liittymistä. Tapahtuman seinällä joku kirjoitti ihanasti motiivistaan osallistua kasvisruokakuukauteen: "Koska rakastan tätä palloa." Jälleen mieleeni palasivat Juha Hurmeen sanat rakastamisesta. Ajattelin, että minäkin rakastan tätä palloa ja tulin siihen tulokseen, että ehkä minun täytyy rakkautta toteuttaakseni tehdä jotakin, mikä tuntuu hieman vaikealta, mutta oikealta. Kasvisruokakuukausi tuntui tässä valossa sopivalta haasteelta.